Olen jostain lukenut, että viides makuaistimus - umami - tekee onnelliseksi. Allekirjoitan sen täysin: soijassa sanotaan olevan umamia, eikä ole ihanampaa tapaa täyttää vatsansa kuin soijaan ja wasabiin dipatut sushipalat, japanilaisten lahja maailmalle.
Tänään olin tunnehississä: syksyn viimeinen puutyökerta oli illalla, ja alku oli kyllä niin kaukana umamiudesta kuin olla voi. Nostelin laudankappaleita työpöydälle, tuijotin kirjan ohjeita hillohyllystä ja mietin, mitä hittoa (pardon my French) minun pitäisi seuraavaksi tehdä.
Aikani päätä raavittuani päätin tehdä hyllyn kehikon valmiiksi. Joku ihmeen ajatusvirhe minulla sen suhteen oli vissiin Puumestassa tullut, kun olin kuitenkin ostanut aivan liian lyhyen pätkän rimaa pystypuita varten. Sen sijaan, että hyllystä olisi tullut ohjeen mukaisesti 1545 mm korkea, siitä tulikin nyt 1045 mm korkea, ja poikkirimoja seitsemän sijasta viisi. No, souwot, tuumasin, ja ryhdyin siitä huolimatta sirkkelöimään rimoja mittaansa. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mikä tai mitkä työpöydällä lepäävistä laudoista olin ostanut rimoja varten, mutta päätin lopulta tehdä rimat vain jostakin laudasta, samaa puutahan ne kaikki ovat, ja jos jotakin jää puuttumaan, mäntyä saa takuulla lisää. Kyllä silti oli melkoisen tyhmä olo...
Oli ihan hyödyllistä joutua pyörittelemään sirkkelillä lautoja sekä halki että poikki; opin vihdoinkin edes auttavasti irrottelemaan laitteen vasteita. Senhän opin jo ensimmäisellä kerralla, että koskaan ei saa sahata kahdella vasteella yhtä aikaa, vaan toinen pitää aina "neutraloida" työn ajaksi. Ettei lauta tartu väärin kiinni ylimääräiseen vasteeseen ja kimmahda sirkkelistä huitsinnevadaan tai jumitu kiinni terään, jolloin on tulipalovaara.
Niin lapsellinen olen, että tuli ihan voittajafiilis sirkkelin kanssa. Olen kiivennyt sähkötyökalujen Mount Everestille! Umamia peliin!!
Puutöissä minut vieläkin yllättää se, miten asiat tapahtuvat sitten, kun ne alkavat tapahtua. Hetki sitten sirkkelöin lautoja, ja nyt minulla on jo hyllyn kehikko ruuvattuna valmiiksi. Siinä ei kauan nokka tuhissut. Poikkirimoihin Puuseppä neuvoi poraamaan ruuvinreiät valmiiksi, jotta rimat eivät ruuvatessa halkeaisi. Sitten vaan mittaamaan paikat, ja kiinnittämään poikkirimoja. Hyvin meni! Mitä nyt ensin sijoitin poikkirimat vääriin kohtiin ajatuskatkoksen seurauksena, ja jouduin irrottelemaan ruuveja... Onneksi ruuvausjäljet jäivät poikkirimojen alle piiloon, kun kiinnitin ne takaisin pystyrimoihin, tällä kertaa oikeisiin paikkoihin.
Harmittaa, että en tajunnut tehdä valmiiksi osia useampaan kuin kahteen hyllyyn. Jos minulla olisi ollut hyllylevyt, päätyjä ja tukipuita valmiina, joulutauon aikana olisin kasaillut hyllyjä aina innostuksen iskiessä. Nyt minulla on kokoamista vaille valmiina vain kaksi hyllytasoa, toinen täysleveä ja toinen puolikkaan kokoinen. No, hauskaa on saada edes ne valmiiksi ja paikoilleen! Keväällä sitten lisää.
Onneksi kevään jakso tuli tänään puheeksi: sinne pitääkin ilmoittautua erikseen. Hiisi, jos kävisi niin, etten saisi paikkaa!! Olisin tosi pettynyt, minulla on ollut kurssilla ihan älyttömän mukavaa.
Siksi vein kuin veinkin rouville ja herroille mukanani glögiä ja pipareita. Kaikki tuntuivat ilahtuvan, joten ehkä se oli sitten hyvä ratkaisu.
Seuraavaksi täytynee nikkaroida välikädet: oli himppasen hankalaa yrittää saada autoon poislähtiessä "eväskori", työkalukassi, porasalkku, hyllyn osat ja epämääräinen määrä epämääräisen kokoista puutavaraa. Tottahan homma piti tehdä mahdollisimman vaikeasti ja yrittää kantaa mahdollisimman paljon kerralla, ulkona kun vinkui 16 asteen pakkanen. En onnistunut kolhimaan omaa tai kurssikavereiden autoja, rimat ja laudat mahtuivat auton "suksiluukusta" takapenkkien puolelle eivätkä yltäneet vaihdekeppiin saakka, ja hyllykehikkokin lupsahti takakonttiin vallan sopivasti. Hyvässä järjestyksessä kaarsin pois koulun pihalta ja lähetin kosmokselle toiveen päästä jatkamaan mukavassa porukassa taas keväällä.
maanantai 29. marraskuuta 2010
perjantai 26. marraskuuta 2010
Hitauden pitkä oppimäärä
Sarjapöytä jämähti autotalliin. En ole tehnyt pöydille mitään. Poissa silmistä, poissa mielestä, kai. Tässä on aina olevinaan jotain muuta... Enkä yksinkertaisesti ole edes muistanut niiden olevan siellä. NYT minua kyllä haluttaisi mennä työstämään niitä! En vain pääse, sillä Eka Vekara on kuumeessa ja nukkuu parantavaa unta olohuoneen sohvalla...
Ehkä yritän ensi viikolla saada ne pöydänkannet kertaalleen vielä lakatuksi, jotta saamme olohuoneeseen taas edes jonkinlaisen laskutilan (miksikähän meillä ei ole käytännössä lainkaan pöytiä tässä huushollissa??). Viikonloppu kun kuitenkin menee kaikessa muussa tohinassa. Olisipa maailmankaikkeudessa oma aika-avaruutensa näille innostuksen hetkille: voisi hypätä vaatekomeron takaseinän läpi tekemään puutöitä (tai puutarhatöitä), ja takaisin tultuaan olisi ollut poissa arkitodellisuudesta kahden sekunnin ajan.
Ihme juttua pukkaa... olenkohan itsekin kuumeessa :-)
Eka Vekara kävi taas kanssani maanantaina kurssipaikalla, kun kävin ilmoittautumassa "poissaolevaksi". Nyt hän haaveilee meille mittavaa sähkötyökalukokoelmaa autotalliin. Nyt jo, vaikka hänen pitää kasvaa vielä kymmenisen vuotta, ennen kuin uskaltaisin antaa hänen edes käyttää niitä. Mistä lie keksinyt edes koko asian?? Ehkä vempeleet vain näyttävät pienen miehen mielestä hienoilta.
No, sama haave on kyllä äidilläkin; olisi edes sirkkeli ja höylä ja vannesaha. Sitten kylläkin pitäisi olla autotallissa länsisiipi tai takapihalla vanha navetta (katsoin eilen vahingossa tallentamani Tanskalaisen maajussin jakson, jossa heppu näyttäisi tekevän itselleen verstasta juuri navettaan tai muuhun pihallaan olevaan pytinkiin). Ei ole näitä pientaloja tehty isohkoihin käsityöharrastuksiin, tai hyötyviljelyyn (tokihan ihmisellä pitäisi olla myös kasvihuone, mille tällä minitontilla ei myöskään liene koskaan tilaa).
Hm. Täällä haaveilen puutyöverstaasta, toisessa blogissa kodin remontoinnista uuteen uskoon. Minulla taitaa TODELLA olla liikaa aikaa miettiä asioita.
Hej, Min Eden, och välkommen med!
Ehkä yritän ensi viikolla saada ne pöydänkannet kertaalleen vielä lakatuksi, jotta saamme olohuoneeseen taas edes jonkinlaisen laskutilan (miksikähän meillä ei ole käytännössä lainkaan pöytiä tässä huushollissa??). Viikonloppu kun kuitenkin menee kaikessa muussa tohinassa. Olisipa maailmankaikkeudessa oma aika-avaruutensa näille innostuksen hetkille: voisi hypätä vaatekomeron takaseinän läpi tekemään puutöitä (tai puutarhatöitä), ja takaisin tultuaan olisi ollut poissa arkitodellisuudesta kahden sekunnin ajan.
Ihme juttua pukkaa... olenkohan itsekin kuumeessa :-)
Eka Vekara kävi taas kanssani maanantaina kurssipaikalla, kun kävin ilmoittautumassa "poissaolevaksi". Nyt hän haaveilee meille mittavaa sähkötyökalukokoelmaa autotalliin. Nyt jo, vaikka hänen pitää kasvaa vielä kymmenisen vuotta, ennen kuin uskaltaisin antaa hänen edes käyttää niitä. Mistä lie keksinyt edes koko asian?? Ehkä vempeleet vain näyttävät pienen miehen mielestä hienoilta.
No, sama haave on kyllä äidilläkin; olisi edes sirkkeli ja höylä ja vannesaha. Sitten kylläkin pitäisi olla autotallissa länsisiipi tai takapihalla vanha navetta (katsoin eilen vahingossa tallentamani Tanskalaisen maajussin jakson, jossa heppu näyttäisi tekevän itselleen verstasta juuri navettaan tai muuhun pihallaan olevaan pytinkiin). Ei ole näitä pientaloja tehty isohkoihin käsityöharrastuksiin, tai hyötyviljelyyn (tokihan ihmisellä pitäisi olla myös kasvihuone, mille tällä minitontilla ei myöskään liene koskaan tilaa).
Hm. Täällä haaveilen puutyöverstaasta, toisessa blogissa kodin remontoinnista uuteen uskoon. Minulla taitaa TODELLA olla liikaa aikaa miettiä asioita.
Hej, Min Eden, och välkommen med!
maanantai 22. marraskuuta 2010
Toiseksi viimeinen kerta
Enkä päässyt töihin. Herra Mies on reissussa, enkä oikein voinut yrittää järjestää Eka Vekaralle hoitajaakaan, isi kun on eka kertaa pitkään poissa. Sinänsä harmittaa, mutta on se aika suloista, että EV vetää hirsiä meidän sängyssä... ei sieltä ihan "sahauksen ääniä" kuulu, mutta jotain tuhinaa kuitenkin.
Sarjapöytä on edelleen loppuun lakkaamatta. Ehkä lykkään väistämätöntä: olisi se ankaraa huomata, että pakko on puunata jalatkin :-)
Ensi maanantaina saan huiskia ihan tosissani, jos aion saada hyllynpalat siihen kuosiin, että voisin työstää niitä itsekseni joulutauon ajan. Tammikuuhun on niin pitkä aika!
Viimeiseksi kerraksi ajattelin viedä mukana glögiä ja pipareita. Saa nähdä, mitä Leidikollegat, Vanhat Herrat ja Puuseppä siitä tuumaavat. Toivottavasti ilahtuvat, eivätkä hämmenny.
Sarjapöytä on edelleen loppuun lakkaamatta. Ehkä lykkään väistämätöntä: olisi se ankaraa huomata, että pakko on puunata jalatkin :-)
Ensi maanantaina saan huiskia ihan tosissani, jos aion saada hyllynpalat siihen kuosiin, että voisin työstää niitä itsekseni joulutauon ajan. Tammikuuhun on niin pitkä aika!
Viimeiseksi kerraksi ajattelin viedä mukana glögiä ja pipareita. Saa nähdä, mitä Leidikollegat, Vanhat Herrat ja Puuseppä siitä tuumaavat. Toivottavasti ilahtuvat, eivätkä hämmenny.
maanantai 15. marraskuuta 2010
Ei tästä ammattia tule.
Mutta onhan tämä ihan älyttömän hauska harrastus!
Tänään pöydät saivat toisen sellakkakerroksen pintaansa. Sillä 0000-villalla ensin hioin ensimmäisen kerroksen (pois, ajattelin minä siinä puuhatessani...), ja sitten pensselöin uuden kirvaneritekiillon jokaiseen pöytälevyyn. Ja taas koin "ooh" -elämyksen. Siis niiden pöytälevyjen osalta. Nyt alkaa tulla eteen se jokaisen yhden huoneen remontoijan painajainen: voi, kun muu ympäristö näyttää nuhruiselta... Ne jalat. Ja kaikki muu, mitä on pöytälevyjen alla. Pelkään pahoin, että tässä joutuu vielä työstämään niitäkin ;-) Muuten asia ei haittaisi, mutta kun siinä pienimmässä pöydässä on se rikkinäinen jalka.
Laitoin sen nimittäin tänään kiinni. Jännitti ihan hirveästi, mutta niin minä vain levittelin "haavan" pöydänpuoleiseen osaan sitä polyuretaaniliimaa, ja puristin ruuvipuristimella jalan ja pöydän toisiaan vasten niin tiukasti kuin suinkin uskalsin. Osasin myös laittaa pöydän ja puristimen väliin puupalaset, jotta puristimen metallilevyistä ei jäisi jälkiä itse pöytään.
Jalka jäi kuin jäikin paikoilleen. En tiedä, kuinka pysyvästi ja kuinka pitkäksi aikaa, mutta siinä se on kiinni nyt. Sisäpuolelta sauma on jopa siisti, tuskin havaittava, mutta tottakai ulkopinnalle jäi näkyviin sekä liimaa että pieni aukko. Ei auta kuin ostaa jotakin hiiskatin puukittiä ja yrittää tukkia railo sillä. Ja sen jälkeen jalka on tietysti hiottava ja lakattava uudelleen, mistä seuraa pöydän muidenkin jalkojen hionta ja lakkaus. Sen jälkeen pitää tehdä sama operaatio kahdelle muullekin pöydälle. Kierre onkin sitten valmis.
En minä sinänsä asiaa harmittele, kivahan se on saada pöydät hienoon kuntoon, mutta voisi niitä jo kohta käyttääkin!
Sellakan ja liiman kuivuessa siirryin taas varsinaisen puutyön pariin. Aloitin hillohyllyn päätylevyjen teolla, eli pääsin sirkkelöimään. Sirkkelin sielunelämä ei minulle ihan vielä ole kristallinkirkas, joten pyysin apua siltä Vanhalta Herralta, joka muutenkin on ollut tosi ystävällinen ja opastanut aloittelijaa. Yhteistuumin saimme säädöt kohdalleen, ja zzzinngg, zzzinngg, zzzinngg: minulla oli neljä hyllynpäätyyn soveltuvaa liimalevynpätkää.
Sitten alkoi vaarallinen osuus: levynpätkistä piti a) vapaalla kädellä piirtäen löytää hyllynpäädyn kaareva muoto, b) vannesahalla muotoilla suorakaiteesta kaarevareunainen. Ei ollutkaan ihan yksinkertainen homma! Vannesahaa ei voinut ihan tuosta vain viedä levyn läpi viivaa pitkin, sillä sahanterällä ei kaikitellen ollutkaan tilaa kääntyä. Onneksi Vanha Herra oli paikalla ja - taas - opasti. Pitää leikata levyä pois vähitellen, ja tehdä tilaa sahanterälle.
Siinä se nuoruus hupeni, kun nyrhin pikkuhiljaa kaaren muotoa esille. Vaan onnistui se lopulta. Ei niistä aivan millilleen samankokoisia tullut, mutta ensikertalaiselta taas ihan hyvä suoritus, sanon minä. Ja Puuseppäkin antoi hyvät arviot, kun kysyin, ovatko palaset ok. Siinä vaiheessa olin ehtinyt jo hioa sahauspinnatkin nauhahiomakoneella näteiksi (piti äkkiä hioa huonon sahauksen jättämät kolot pois ennen kuin Puuseppä näkee...), joten kyllä ne ainakin kohtalaisen suurpiirteisen tarkastelun kestivät kunnialla.
Aika kurssilla menee ihan hirveän nopeasti! Kaikkeen tuohon meni salamannopeasti yli kaksi tuntia, ja taas oli pakko lähteä kotiin. Otin nyt jo pöydät mukaan (kiinnitin Heidän kuninkaalliset korkeutensa turvavöihin etupenkille, ettei Pienimmän kuninkaallisen jalka olisi vahingossakaan irronnut matkalla), koska ajattelin osaavani jo työstää ne loppuun ilman ohjausta.
Olen siis niinku niin pro, niin pro :-) Ainakin tällä kirvaneriteosastolla. Ilmeisesti sitä sen verran kymmenen vuoden puutarhaharrastelijana pätevöityy.
Tänään pöydät saivat toisen sellakkakerroksen pintaansa. Sillä 0000-villalla ensin hioin ensimmäisen kerroksen (pois, ajattelin minä siinä puuhatessani...), ja sitten pensselöin uuden kirvaneritekiillon jokaiseen pöytälevyyn. Ja taas koin "ooh" -elämyksen. Siis niiden pöytälevyjen osalta. Nyt alkaa tulla eteen se jokaisen yhden huoneen remontoijan painajainen: voi, kun muu ympäristö näyttää nuhruiselta... Ne jalat. Ja kaikki muu, mitä on pöytälevyjen alla. Pelkään pahoin, että tässä joutuu vielä työstämään niitäkin ;-) Muuten asia ei haittaisi, mutta kun siinä pienimmässä pöydässä on se rikkinäinen jalka.
Laitoin sen nimittäin tänään kiinni. Jännitti ihan hirveästi, mutta niin minä vain levittelin "haavan" pöydänpuoleiseen osaan sitä polyuretaaniliimaa, ja puristin ruuvipuristimella jalan ja pöydän toisiaan vasten niin tiukasti kuin suinkin uskalsin. Osasin myös laittaa pöydän ja puristimen väliin puupalaset, jotta puristimen metallilevyistä ei jäisi jälkiä itse pöytään.
Jalka jäi kuin jäikin paikoilleen. En tiedä, kuinka pysyvästi ja kuinka pitkäksi aikaa, mutta siinä se on kiinni nyt. Sisäpuolelta sauma on jopa siisti, tuskin havaittava, mutta tottakai ulkopinnalle jäi näkyviin sekä liimaa että pieni aukko. Ei auta kuin ostaa jotakin hiiskatin puukittiä ja yrittää tukkia railo sillä. Ja sen jälkeen jalka on tietysti hiottava ja lakattava uudelleen, mistä seuraa pöydän muidenkin jalkojen hionta ja lakkaus. Sen jälkeen pitää tehdä sama operaatio kahdelle muullekin pöydälle. Kierre onkin sitten valmis.
En minä sinänsä asiaa harmittele, kivahan se on saada pöydät hienoon kuntoon, mutta voisi niitä jo kohta käyttääkin!
Sellakan ja liiman kuivuessa siirryin taas varsinaisen puutyön pariin. Aloitin hillohyllyn päätylevyjen teolla, eli pääsin sirkkelöimään. Sirkkelin sielunelämä ei minulle ihan vielä ole kristallinkirkas, joten pyysin apua siltä Vanhalta Herralta, joka muutenkin on ollut tosi ystävällinen ja opastanut aloittelijaa. Yhteistuumin saimme säädöt kohdalleen, ja zzzinngg, zzzinngg, zzzinngg: minulla oli neljä hyllynpäätyyn soveltuvaa liimalevynpätkää.
Sitten alkoi vaarallinen osuus: levynpätkistä piti a) vapaalla kädellä piirtäen löytää hyllynpäädyn kaareva muoto, b) vannesahalla muotoilla suorakaiteesta kaarevareunainen. Ei ollutkaan ihan yksinkertainen homma! Vannesahaa ei voinut ihan tuosta vain viedä levyn läpi viivaa pitkin, sillä sahanterällä ei kaikitellen ollutkaan tilaa kääntyä. Onneksi Vanha Herra oli paikalla ja - taas - opasti. Pitää leikata levyä pois vähitellen, ja tehdä tilaa sahanterälle.
Siinä se nuoruus hupeni, kun nyrhin pikkuhiljaa kaaren muotoa esille. Vaan onnistui se lopulta. Ei niistä aivan millilleen samankokoisia tullut, mutta ensikertalaiselta taas ihan hyvä suoritus, sanon minä. Ja Puuseppäkin antoi hyvät arviot, kun kysyin, ovatko palaset ok. Siinä vaiheessa olin ehtinyt jo hioa sahauspinnatkin nauhahiomakoneella näteiksi (piti äkkiä hioa huonon sahauksen jättämät kolot pois ennen kuin Puuseppä näkee...), joten kyllä ne ainakin kohtalaisen suurpiirteisen tarkastelun kestivät kunnialla.
Aika kurssilla menee ihan hirveän nopeasti! Kaikkeen tuohon meni salamannopeasti yli kaksi tuntia, ja taas oli pakko lähteä kotiin. Otin nyt jo pöydät mukaan (kiinnitin Heidän kuninkaalliset korkeutensa turvavöihin etupenkille, ettei Pienimmän kuninkaallisen jalka olisi vahingossakaan irronnut matkalla), koska ajattelin osaavani jo työstää ne loppuun ilman ohjausta.
Olen siis niinku niin pro, niin pro :-) Ainakin tällä kirvaneriteosastolla. Ilmeisesti sitä sen verran kymmenen vuoden puutarhaharrastelijana pätevöityy.
maanantai 8. marraskuuta 2010
Oi, kuinka se kiiltää!
Pääsin kuin pääsinkin syysloman ja poskiontelontulehduksen jälkeen tänään takaisin puutöiden pariin. En ottanut hillohyllytarvikkeita mukaan, vaan kiireen keskellä päätin keskittyä tällä kertaa vain pöytien kunnostuksen jatkamiseen.
Kyllä siinäkin sai aikansa kulumaan. Ensin etsimme Puusepän kanssa sopivaa pensseliä (enhän minä siveltimiä ollut tajunnut ostaa, vaan ainoastaan tuotteita, joita pitää levittää siveltimellä...) petsilakan levittämistä varten, ja sen jälkeen etsimme sinolia ja paperia, jolla pikaisesti pyyhimme täysin väärän väriseksi osoittautuneen mahonkipetsin (no hyvänen aika, pöydät ovat tiikin väriset! En alunperinkään ymmärtänyt, miksi Puuseppä neuvoi ostamaan mahongin sävyistä tuotetta, mutta eipä aloittelija lähde asettamaan asiantuntijan ohjetta kyseenalaiseksi) pois suurimman pöydän pinnasta.
Meinasi mennä sormi suuhun ja tulla lähtö saman tien kotiin tekemisen puutteessa, mutta onneksi Puuseppä löysi luokan kaapista tiikin väristä petsijauhetta. Sitä sitten "miehissä" (Puuseppä ja minä) sekoiteltiin asianmukaiseen kuosiin ja lopulta pääsin kuin pääsinkin töpöttelemään pikkupensselillä oikeaa väriä läpihiottuihin kohtiin. Ei siitä nyt aivan täydellisen hienoa tullut, mutta ainakin sävy oli nyt oikea.
Petsin kuivuessa otin pöytien kunnostuksen sarjassa Euroopanennätysloikan ja rohkenin aloittaa sellakan levityksen toisten pöytien pintaan. Voi että tuli jo yhdellä levityskerralla ihanan näköistä! Pöytien pinnat kiiltävät, niiden kaunis pintakuviointi tulee upeasti esille ja tiikin sävy hohtaa kuin niilon nenä.
Sellakkaa piti levittää kolmesta neljään kerrosta, ja jokaisen kerroksen piti antaa kuivua kahdesta kolmeen tuntia. Pöydät nostettiin siis saman tien takaisin varastohuoneen hyllylle odottamaan aikaa parempaa, enhän voinut tehdä niille tällä kertaa enempää. Hyvin olisi jäänyt aikaa hillohyllynkin aloittamiseen, mutta tällä kertaa nyt näin.
Lähdin koululta etuajassa, ja Puusepän antaman ostoslistan kanssa päätin ajaa saman tien kodintavarataloon ostamaan teräsvillaa sellakan hiomiseen sekä kaksikomponenttiliimaa pienimmän pöydän jalan kiinnittämistä varten. Kaksikomponenttiliimaa?? Ilmeisesti tuote, joka sekoitetaan juuri käyttöhetkellään kahdesta eri tuotteesta, varsinaisesta liimasta sekä kovettajasta. Sen pitäisi Puusepän mukaan jalan liimaukseen käytettäessä täyttää jalan ja pöydän väliin jäävät mahdolliset kolot ja tehdä kiinnityspinnasta pitävämpi kuin tavallinen puuliima.
Kodintavaratalossa sain suosituksen ostaa komponenttiliiman sijasta uutta liimaa, jossa on polyuretaania. Voi hyvänen aika... Olen ihan pihalla näiden mömmöjen kanssa! No, uretaanin toimintatavan tosin tiedän, se täyttää vaahtomaisena kaikki mahdolliset kolot ja reiät ja kovettuu varsin hyvin ja tukevasti. Ehkä tämä liima ajaisi sitten saman asian kuin komponenttiliima; ainakin myyjälle "moni oli käynyt erikseen kehumassa tuotetta". Puun liimaamiseen tuote kuitenkin soveltui, joten sitä sitten ostoskoriin.
Saman myyjän kanssa pähkimme myös ostoslistan kohtaa "teräsvilla". Mikähän karheusaste olisi kyseessä? Äiks, emmätiedä! Sellakkapurkin kyljestä siristelimme (kyllä tuoteselosteet tehdään sitten järkyttävän pienellä präntillä nykyään! Mitenkähän normaalinäköinen saa niistä selvää? Minä en vähän "out of date" -laseillani pärjännyt alkuunkaan.) yhdessä tarvittavaa tuotetta, ja ohjeen mukaan olisin voinut valita 000:n tai 0000:n välillä. Päädyin neljään nollaan, erityisesti siksi, että kolmen nollan villaa ei ollut.
Ostokset pääsivät reppuun liuottimien, lakkojen ja muiden hyvät bileet aikaansaavien tuotteiden joukkoon, ja taas haikailin "naisten työkalupakin" perään. Niin hifisti en vielä kehtaa olla, että ostaisin jonkun sadan euron metallipakin, mutta reppu alkaa kyllä kieltämättä olla aika täynnä. Jottai tarttis tehdä.
Elli, heilautatko taikasauvaa? Muuta keinoa järkevän kuljetus- ja kantoyksikön löytämiseen minulla ei taida enää olla ;-)
Kyllä siinäkin sai aikansa kulumaan. Ensin etsimme Puusepän kanssa sopivaa pensseliä (enhän minä siveltimiä ollut tajunnut ostaa, vaan ainoastaan tuotteita, joita pitää levittää siveltimellä...) petsilakan levittämistä varten, ja sen jälkeen etsimme sinolia ja paperia, jolla pikaisesti pyyhimme täysin väärän väriseksi osoittautuneen mahonkipetsin (no hyvänen aika, pöydät ovat tiikin väriset! En alunperinkään ymmärtänyt, miksi Puuseppä neuvoi ostamaan mahongin sävyistä tuotetta, mutta eipä aloittelija lähde asettamaan asiantuntijan ohjetta kyseenalaiseksi) pois suurimman pöydän pinnasta.
Meinasi mennä sormi suuhun ja tulla lähtö saman tien kotiin tekemisen puutteessa, mutta onneksi Puuseppä löysi luokan kaapista tiikin väristä petsijauhetta. Sitä sitten "miehissä" (Puuseppä ja minä) sekoiteltiin asianmukaiseen kuosiin ja lopulta pääsin kuin pääsinkin töpöttelemään pikkupensselillä oikeaa väriä läpihiottuihin kohtiin. Ei siitä nyt aivan täydellisen hienoa tullut, mutta ainakin sävy oli nyt oikea.
Petsin kuivuessa otin pöytien kunnostuksen sarjassa Euroopanennätysloikan ja rohkenin aloittaa sellakan levityksen toisten pöytien pintaan. Voi että tuli jo yhdellä levityskerralla ihanan näköistä! Pöytien pinnat kiiltävät, niiden kaunis pintakuviointi tulee upeasti esille ja tiikin sävy hohtaa kuin niilon nenä.
Sellakkaa piti levittää kolmesta neljään kerrosta, ja jokaisen kerroksen piti antaa kuivua kahdesta kolmeen tuntia. Pöydät nostettiin siis saman tien takaisin varastohuoneen hyllylle odottamaan aikaa parempaa, enhän voinut tehdä niille tällä kertaa enempää. Hyvin olisi jäänyt aikaa hillohyllynkin aloittamiseen, mutta tällä kertaa nyt näin.
Lähdin koululta etuajassa, ja Puusepän antaman ostoslistan kanssa päätin ajaa saman tien kodintavarataloon ostamaan teräsvillaa sellakan hiomiseen sekä kaksikomponenttiliimaa pienimmän pöydän jalan kiinnittämistä varten. Kaksikomponenttiliimaa?? Ilmeisesti tuote, joka sekoitetaan juuri käyttöhetkellään kahdesta eri tuotteesta, varsinaisesta liimasta sekä kovettajasta. Sen pitäisi Puusepän mukaan jalan liimaukseen käytettäessä täyttää jalan ja pöydän väliin jäävät mahdolliset kolot ja tehdä kiinnityspinnasta pitävämpi kuin tavallinen puuliima.
Kodintavaratalossa sain suosituksen ostaa komponenttiliiman sijasta uutta liimaa, jossa on polyuretaania. Voi hyvänen aika... Olen ihan pihalla näiden mömmöjen kanssa! No, uretaanin toimintatavan tosin tiedän, se täyttää vaahtomaisena kaikki mahdolliset kolot ja reiät ja kovettuu varsin hyvin ja tukevasti. Ehkä tämä liima ajaisi sitten saman asian kuin komponenttiliima; ainakin myyjälle "moni oli käynyt erikseen kehumassa tuotetta". Puun liimaamiseen tuote kuitenkin soveltui, joten sitä sitten ostoskoriin.
Saman myyjän kanssa pähkimme myös ostoslistan kohtaa "teräsvilla". Mikähän karheusaste olisi kyseessä? Äiks, emmätiedä! Sellakkapurkin kyljestä siristelimme (kyllä tuoteselosteet tehdään sitten järkyttävän pienellä präntillä nykyään! Mitenkähän normaalinäköinen saa niistä selvää? Minä en vähän "out of date" -laseillani pärjännyt alkuunkaan.) yhdessä tarvittavaa tuotetta, ja ohjeen mukaan olisin voinut valita 000:n tai 0000:n välillä. Päädyin neljään nollaan, erityisesti siksi, että kolmen nollan villaa ei ollut.
Ostokset pääsivät reppuun liuottimien, lakkojen ja muiden hyvät bileet aikaansaavien tuotteiden joukkoon, ja taas haikailin "naisten työkalupakin" perään. Niin hifisti en vielä kehtaa olla, että ostaisin jonkun sadan euron metallipakin, mutta reppu alkaa kyllä kieltämättä olla aika täynnä. Jottai tarttis tehdä.
Elli, heilautatko taikasauvaa? Muuta keinoa järkevän kuljetus- ja kantoyksikön löytämiseen minulla ei taida enää olla ;-)
maanantai 1. marraskuuta 2010
Liimapuuta, puuliimaa ja raamattu, vol.2.
Pakollisen tauon aikana löysin kutakuinkin kaiken tarvittavan sarjapöydän viimeistelyyn. Nyt jännittää mennä illalla kurssille: pelkään, että lopputuloksesta tulee surkeampi kuin mikä lähtötilanne oli. En ole ikinä aiemmin käyttänyt sellakkaa, petsiä tai sinolia, ja jos epäonnistun pöytien pintakäsittelyssä, minua harmittaa enemmän kuin osaan sanoa. Pöydät ovat olleet niin ihana löytö ja palvelleet meitä erinomaisesti; olisi synti ja häpeä, jos nyt turaisin ne pilalle.
Kolmannen pöydän jalan kiinnittäminen takaisin paikoilleen on mietityttänyt minua kovasti. Entä, jos sitä ei saa ollenkaan takaisin? Entä, jos ainoa ratkaisu on tehdä se puutappiliitos? Jos saan jalan liimatuksi paikoilleen ja tuon sen takaisin kotiin, mitä, jos unohdamme jalan heikon kunnon ja joku kerta katamme pöydälle vaikka... ööh... jouluglögimukit, jalka pettää ja punainen glögi leviää vaalealle sohvalle kuin jokisen eväät? Tätä epävarmuuden tuskaa!! Periksi en kuitenkaan anna vaan aion yrrittää kiinnittämistä kaikin keksimini keinoin.
Seuraavaankin työhön olen jo ostanut materiaalit. Se kirjastosta löytämäni Nikkaroi parvekkeelle sai minut täysin lumoutumaan jo aiemmin mainitsemastani hyllyideasta, ja nyt on auton perässä taas uudet laudat, liimapuuta, puuliimaa... ja se kirja. Jotkut asiat vain on pakko saada omaksi. Tämä kirja oli sellainen. Ja tietysti se oli kustantajan ilmoituksen mukaan loppuunmyyty.
Löysin sen silti! Luojan kiitos googlesta ja verkkohuutokaupoista. Maksoin kirjasta kyllä enemmän kuin olisin halunnut, mutta nyt olen onnellinen teoksen omistaja. Sain vielä ihastuttavasti uutuuttaan natisevan teoksen, mikä oli ehdottomasti ekstrabonusta. Olisi ollut vaikeampaa ostaa kirja, johon joku muu olisi vaikka jo tehnyt omat muistiinpanonsa ja merkintänsä. Nyt saan piirrellä omat kuvioni marginaaleihin ja muistella myöhemmin, miten tuota ja tuotakin tehdessä ahdisti :-)
Kolmannen pöydän jalan kiinnittäminen takaisin paikoilleen on mietityttänyt minua kovasti. Entä, jos sitä ei saa ollenkaan takaisin? Entä, jos ainoa ratkaisu on tehdä se puutappiliitos? Jos saan jalan liimatuksi paikoilleen ja tuon sen takaisin kotiin, mitä, jos unohdamme jalan heikon kunnon ja joku kerta katamme pöydälle vaikka... ööh... jouluglögimukit, jalka pettää ja punainen glögi leviää vaalealle sohvalle kuin jokisen eväät? Tätä epävarmuuden tuskaa!! Periksi en kuitenkaan anna vaan aion yrrittää kiinnittämistä kaikin keksimini keinoin.
Seuraavaankin työhön olen jo ostanut materiaalit. Se kirjastosta löytämäni Nikkaroi parvekkeelle sai minut täysin lumoutumaan jo aiemmin mainitsemastani hyllyideasta, ja nyt on auton perässä taas uudet laudat, liimapuuta, puuliimaa... ja se kirja. Jotkut asiat vain on pakko saada omaksi. Tämä kirja oli sellainen. Ja tietysti se oli kustantajan ilmoituksen mukaan loppuunmyyty.
Löysin sen silti! Luojan kiitos googlesta ja verkkohuutokaupoista. Maksoin kirjasta kyllä enemmän kuin olisin halunnut, mutta nyt olen onnellinen teoksen omistaja. Sain vielä ihastuttavasti uutuuttaan natisevan teoksen, mikä oli ehdottomasti ekstrabonusta. Olisi ollut vaikeampaa ostaa kirja, johon joku muu olisi vaikka jo tehnyt omat muistiinpanonsa ja merkintänsä. Nyt saan piirrellä omat kuvioni marginaaleihin ja muistella myöhemmin, miten tuota ja tuotakin tehdessä ahdisti :-)
Jos Puutöitä pihalle on hyvä ja inspiroiva kirja, Nikkaroi parvekkeelle on ehdottomasti raamattuni numero 2. Tässä on jopa vielä enemmän tekemään innostavia esineitä kuin PP:ssa.
Ja sivulta 24 lähtee seuraava askare. Ei hyllylle ole vielä lopullista paikkaakaan autotallissa, mutta eipä tuo haitanne. Saan minä sen johonkin...
Idea oli niin älyttömän kätevä, että pakkohan tuo on tehdä.
Idea oli niin älyttömän kätevä, että pakkohan tuo on tehdä.Lautatavara on ostettu, ruuveja oli omasta takaa ja tänään hain vielä puuttuneen liimapuulevyn. Jokohan osaisin ryhtyä työhön ilman Puusepän apua?
Toivottavasti ylipäätään PÄÄSEN tänään kurssille. Minulla taitaa olla angiina.
torstai 21. lokakuuta 2010
Maailmanensi-ilta!
Tässä se nyt sitten on. Ensimmäinen omin käsin alusta loppuun saakka tehty puutyö. Ei tämä joka suunnasta tarkastelua kestä, eikä kovin laajaa katsojakuntaa kaipaa, mutta minä olen ylpeä, että sain aikaan tuollaisen.
En ole ihan varma, onko tuossa sen lopullinen sijoituspaikka, mutta hyvä mahdollisuus siihen on. Voisi olla kivaa kävellä tämän ohi "keittiöpuutarhaan". Ensi kesänä tuossa toivottavasti kasvaa tuoksuherneitä tai päivänsiniä (/-punaa), köynnöskrassia tai ruusupapua.
Obeliski on käsitelty samalla valtticolorilla kuin taustalla olevat kasvikehikotkin, mutta sivelty vain kerran.
On se kyllä aika hieno :-)
En ole ihan varma, onko tuossa sen lopullinen sijoituspaikka, mutta hyvä mahdollisuus siihen on. Voisi olla kivaa kävellä tämän ohi "keittiöpuutarhaan". Ensi kesänä tuossa toivottavasti kasvaa tuoksuherneitä tai päivänsiniä (/-punaa), köynnöskrassia tai ruusupapua.
Obeliski on käsitelty samalla valtticolorilla kuin taustalla olevat kasvikehikotkin, mutta sivelty vain kerran.
On se kyllä aika hieno :-)
tiistai 19. lokakuuta 2010
Puurimaa ja buranaa
Herranjestas, että kädet ovat kipeinä! Kumpaakin kättä särkee aivan armottomasti hartiasta kyynärvarren johonkin pitkään lihakseen (kai sillä nimikin on, mutta minä en ole mitenkään päin ihmisen anatomian asiantuntija) asti. Illalla en voinut mennä nukkumaan ennen kuin olin ottanut särkylääkettä, ja tänään sama meno jatkui. Lääkegeeliä kuluu ja olo on kuin kisaan menossa olevalla bodarilla: pinta kiiltää!
Se todellakin on vain pintakiiltoa. Au, au, au. Ikinä en enää hio kolmea sarjapöydän osaa enkä mitään muutakaan mittavaa käsin, jos sen vain suinkin voin välttää. Au. Tuntuu kuin olisi hammassärkyä käsivarsissa.
Tiplettien ja linimenttien voimalla pystyin silti autoa ohjaamaan, ja niinpä kurvasin uudestaan sinne kodin tavarataloon. Tällä kertaa lompakon kanssa. Nyt kassissa on kirvan eritettä kauniissa pikkukanisterissa, on sinolia (löytyi autotarvikkeista, mutta ei autotallista) ja hiontasieniä. Sekä sitä himskatin petsilakkaa jättiläismäinen tölkki tarpeeseen nähden. Meinasin kirjoittaa, että ehkä minä tarvitsen sitä joskus toisellakin kerralla, mutta kyllä TODELLA toivon, etten tarvitse.
Ja kun oli hyvät tropit päällä (ihan legitiimisti; en syyllistynyt kolmiolääkkeissä ajamiseen enkä muuhunkaan syntiin, en edes tavanomaiseen pieneen liikavauhtiin, kun eteen sattui ihme nysvä), kävin samalla reissulla Puumestassa. Ensin näytti, etten saa sitä, mitä hirvittävästi pinnistellen ja lyhyttä matikkaa äärimmilleen venyttäen laskin tarvitsevani hillohyllyn tekemiseen, mutta niin vaan löytyi yksi ainoa 420 senttiä pitkä mäntylauta 20 x 120. Ja 28 x 28 puurimaa 160 senttiä. Tai sen verran olisin tarvinnut, mutta taisin saada kolmatta metriä, kun siellä oli sitäkin vain yksi vajaa pätkä.
Hillohyllyn ohjeessa neuvottiin ostamaan lisäksi 3,5 x 35 mm uppokantaruuveja, joten sen puolesta saatoin huokaista helpotuksesta: niitä löytyi. Mutta voi kerppolan väki! Unohdin kuitenkin ostaa liimalevyä (170 mm leveää lautaa siellä tuskin olisi edes ollut). Pitää käydä sitä vielä hankkimassa, että saan hyllyihin päätylevyt.
Tarve näille kaikille on vasta kahden viikon päässä, mutta kerrankin olin ajoissa liikkeellä.
Kasviobeliskin keskipalikka on edelleen irti muusta rungosta. Olin jo aikeissa ryhtyä ruuvaamaan, kun otin keskipalikan käteeni ja totesin sen olevan vielä hieman kostea. Käsiin jäi kätevät mustat vauhtiviivat. Ja harmin paikka: eilen oli niin hieno maalaussää ulkona, että tein työn etupihalla. Kunnes sitten viime metreillä alkoi sataa, ja sade ehti kuin ehtikin nakutella muutaman pisaranjäljen keskipalikan yhteen kylkeen ennen kuin ehdin juoksuttaa kapulan sisätiloihin. Nyt kyljessä on hassuja pisaranjälkiä... En silti taida käsitellä palikkaa enää uudelleen, olkoon jäljet muistuttamassa päivän säästä.
Ja vieläkin panttaan sitä kuvaa! Kyllä minä sen laitan tänne, lupaan sen. Kunhan obeliski on kokonaan valmis.
Se todellakin on vain pintakiiltoa. Au, au, au. Ikinä en enää hio kolmea sarjapöydän osaa enkä mitään muutakaan mittavaa käsin, jos sen vain suinkin voin välttää. Au. Tuntuu kuin olisi hammassärkyä käsivarsissa.
Tiplettien ja linimenttien voimalla pystyin silti autoa ohjaamaan, ja niinpä kurvasin uudestaan sinne kodin tavarataloon. Tällä kertaa lompakon kanssa. Nyt kassissa on kirvan eritettä kauniissa pikkukanisterissa, on sinolia (löytyi autotarvikkeista, mutta ei autotallista) ja hiontasieniä. Sekä sitä himskatin petsilakkaa jättiläismäinen tölkki tarpeeseen nähden. Meinasin kirjoittaa, että ehkä minä tarvitsen sitä joskus toisellakin kerralla, mutta kyllä TODELLA toivon, etten tarvitse.
Ja kun oli hyvät tropit päällä (ihan legitiimisti; en syyllistynyt kolmiolääkkeissä ajamiseen enkä muuhunkaan syntiin, en edes tavanomaiseen pieneen liikavauhtiin, kun eteen sattui ihme nysvä), kävin samalla reissulla Puumestassa. Ensin näytti, etten saa sitä, mitä hirvittävästi pinnistellen ja lyhyttä matikkaa äärimmilleen venyttäen laskin tarvitsevani hillohyllyn tekemiseen, mutta niin vaan löytyi yksi ainoa 420 senttiä pitkä mäntylauta 20 x 120. Ja 28 x 28 puurimaa 160 senttiä. Tai sen verran olisin tarvinnut, mutta taisin saada kolmatta metriä, kun siellä oli sitäkin vain yksi vajaa pätkä.
Hillohyllyn ohjeessa neuvottiin ostamaan lisäksi 3,5 x 35 mm uppokantaruuveja, joten sen puolesta saatoin huokaista helpotuksesta: niitä löytyi. Mutta voi kerppolan väki! Unohdin kuitenkin ostaa liimalevyä (170 mm leveää lautaa siellä tuskin olisi edes ollut). Pitää käydä sitä vielä hankkimassa, että saan hyllyihin päätylevyt.
Tarve näille kaikille on vasta kahden viikon päässä, mutta kerrankin olin ajoissa liikkeellä.
Kasviobeliskin keskipalikka on edelleen irti muusta rungosta. Olin jo aikeissa ryhtyä ruuvaamaan, kun otin keskipalikan käteeni ja totesin sen olevan vielä hieman kostea. Käsiin jäi kätevät mustat vauhtiviivat. Ja harmin paikka: eilen oli niin hieno maalaussää ulkona, että tein työn etupihalla. Kunnes sitten viime metreillä alkoi sataa, ja sade ehti kuin ehtikin nakutella muutaman pisaranjäljen keskipalikan yhteen kylkeen ennen kuin ehdin juoksuttaa kapulan sisätiloihin. Nyt kyljessä on hassuja pisaranjälkiä... En silti taida käsitellä palikkaa enää uudelleen, olkoon jäljet muistuttamassa päivän säästä.
Ja vieläkin panttaan sitä kuvaa! Kyllä minä sen laitan tänne, lupaan sen. Kunhan obeliski on kokonaan valmis.
Se on ihan pikku homma...
Ostin joku vuosi sitten huonekalukirpputorilta ihanan kolmeosaisen sarjapöydän. Kaunista 50-60-luvun tyyliä, siro ja yksinkertainen kokonaisuus.
Ottipa sitten kerran Eka Vekara pöydät päältäajettavan lelumoponsa katsastuskonttoriksi. Värkkäsi aikansa, kunnes ylimmäinen - pienin - pöytä tuli rytinällä lattialle. Samalla rytinällä siitä katkesi yksi jalka. Meni ihan ylhäältä poikki, ja rumasti vielä (tietysti). Ei napsahtanut liitoskohdasta, vaan liitoskohdan vierestä, ikävästi vinottain.
Tähän saakka jalkapuoli pöytä on odottanut hyvää hetkeä autotallissa, mutta kun sain sen obeliskin nyt ns. valmiiksi, päätin ottaa pöydät mukaan puutyökurssille ja tehdä pikkuhommana jalan liimauksen ja mahdollisesti kaikkien pöytälevyjen hionnan / uudelleen lakkauksen. Onhan ensi viikolla taukokin, syysloman vuoksi.
HAH! Pikkuhomma oli ainoastaan se, että Puuseppä sanoi jalan liimaamisen pitävästi olevan aika mahdoton tehtävä. Voi kerppolan väki. Voisin kuulemma yrittää, mutta ei se kuitenkaan kunnolla tartu, kun pinnat eivät mene täysin vastakkain eli väliä ei mitenkään saada "ilmatiiviiksi". Pitäisi tehdä tappiliitos jalan ulkopinnalta (no ei todellakaan! Sehän näkyisi. Ja sitten olisi yksi erilainen jalka 11 entisenlaisen joukossa!) tai tehdä kokonaan uusi jalka (no ei todellakaan! Sehän näkyisi. Ja sitten olisi yksi erilainen jalka 11 entisenlaisen joukossa!).
Mitä siis tein? Liimasin pienen irtopalasen paikoilleen jalkaan ja jätin ketaran odottamaan aikaa parempaa. Liiman kuivuessa aloitin kevyen pöytälevyjen hionnan. Ja sitten hioin vähän kovemmin. Ja sitten vielä kovemmin. Jokaista kolmea levyä jyystin puolikarkealla (en painanut karkeusastetta mieleen) hiomapaperilla edestakaisin, edestakaisin, edestakaisin. Pinnassa oleva sellakka pysyi ja pysyi, kiilteli ivallisesti kaikista pienistäkin koloista. Tummentumat pysyivät tummina, kolot koloina. Tiesin jo siinä hikoillessani, että jep, jos tästä ei muuta synny niin ainakin toooosi kipeät käsivarret, ja nyt tässä istuessani voin vilpittömästi allekirjoittaa tuon ennustuksen käyneen toteen.
Lopulta annoin periksi ja päätin, että nyt saa hiominen riittää. Yhden pienen tummentuman irrotin vielä - ja samalla päädyin hiomaan sen kohdalta viilun puhki. Voi että... tuota... otti aika paljon päähän.
Puuseppä tuli lohduttamaan (no ei kyllä auttanut) että pöytää oli vissiin hiottu aiemminkin, ei olisi muuten pitänyt käsivoimilla viilua saada puhki. Vaan eipä tiennyt, että minä olenkin vahva ja voimakas.
Sain ostoslistan: sinolia, sellakkaa (opin kysymällä senkin, että sellakka on kirvan pissaa. MAHTAVAA! Se ainakin sopii puutarhailijan puutöihin! Tarkistin kyllä asian, eikä se teknisesti ihan pissaa ole, vaan eritettä, jolla kirva suojaa munakotelonsa, mutta kirvan kökköä yhtä kaikki), hiomasieni (sellainen karhunkielen oloinen, tiedätkö, millä tiskataan, täsmensi Puuseppä. Naiselle. Heh...), ja mahonginväristä petsilakkaa (sen per... injuurin läpihiotun kohdan paikkaukseen).
Koska hionta tuli "valmiiksi" hyvissä ajoin ennen kurssin loppuaikaa, päätin ajaa listan kanssa kodintavarataloon ostoksille. Löysin kaiken tarpeellisen (paitsi Sinolia, mutta tuumasin, että sitä saattaa kyllä löytyä autotallistakin) ja vähän muutakin hyödyllistä, joten tyytyväisenä lompsin kohti kassaa. Vaan maksun hetkelläpä muistin, ettei mulla ole lompakkoa mukana. Se on kotona, laukussa. Minulla oli reppu selässä.
Eipä siinä auttanut kuin vuolaasti anteeksi pyydelleen poistua sellakan valmistajan tuote-esite kädessä kotia kohti. Ilman tarpeellista tai hyödyllistä tavaraa.
Päivän saldo: jalkaa ei saa todennäköisesti korjatuksi, pöytälevyjen kunnostus ei ole pikku homma, kädet ovat aivan helkkarin kipeät ja ne pöydät (myös kaksi edelleen käytössä olevaa) ovat kaksi viikkoa lukkojen takana koulun puutyöluokan kaapissa.
Huoks...
Ottipa sitten kerran Eka Vekara pöydät päältäajettavan lelumoponsa katsastuskonttoriksi. Värkkäsi aikansa, kunnes ylimmäinen - pienin - pöytä tuli rytinällä lattialle. Samalla rytinällä siitä katkesi yksi jalka. Meni ihan ylhäältä poikki, ja rumasti vielä (tietysti). Ei napsahtanut liitoskohdasta, vaan liitoskohdan vierestä, ikävästi vinottain.
Tähän saakka jalkapuoli pöytä on odottanut hyvää hetkeä autotallissa, mutta kun sain sen obeliskin nyt ns. valmiiksi, päätin ottaa pöydät mukaan puutyökurssille ja tehdä pikkuhommana jalan liimauksen ja mahdollisesti kaikkien pöytälevyjen hionnan / uudelleen lakkauksen. Onhan ensi viikolla taukokin, syysloman vuoksi.
HAH! Pikkuhomma oli ainoastaan se, että Puuseppä sanoi jalan liimaamisen pitävästi olevan aika mahdoton tehtävä. Voi kerppolan väki. Voisin kuulemma yrittää, mutta ei se kuitenkaan kunnolla tartu, kun pinnat eivät mene täysin vastakkain eli väliä ei mitenkään saada "ilmatiiviiksi". Pitäisi tehdä tappiliitos jalan ulkopinnalta (no ei todellakaan! Sehän näkyisi. Ja sitten olisi yksi erilainen jalka 11 entisenlaisen joukossa!) tai tehdä kokonaan uusi jalka (no ei todellakaan! Sehän näkyisi. Ja sitten olisi yksi erilainen jalka 11 entisenlaisen joukossa!).
Mitä siis tein? Liimasin pienen irtopalasen paikoilleen jalkaan ja jätin ketaran odottamaan aikaa parempaa. Liiman kuivuessa aloitin kevyen pöytälevyjen hionnan. Ja sitten hioin vähän kovemmin. Ja sitten vielä kovemmin. Jokaista kolmea levyä jyystin puolikarkealla (en painanut karkeusastetta mieleen) hiomapaperilla edestakaisin, edestakaisin, edestakaisin. Pinnassa oleva sellakka pysyi ja pysyi, kiilteli ivallisesti kaikista pienistäkin koloista. Tummentumat pysyivät tummina, kolot koloina. Tiesin jo siinä hikoillessani, että jep, jos tästä ei muuta synny niin ainakin toooosi kipeät käsivarret, ja nyt tässä istuessani voin vilpittömästi allekirjoittaa tuon ennustuksen käyneen toteen.
Lopulta annoin periksi ja päätin, että nyt saa hiominen riittää. Yhden pienen tummentuman irrotin vielä - ja samalla päädyin hiomaan sen kohdalta viilun puhki. Voi että... tuota... otti aika paljon päähän.
Puuseppä tuli lohduttamaan (no ei kyllä auttanut) että pöytää oli vissiin hiottu aiemminkin, ei olisi muuten pitänyt käsivoimilla viilua saada puhki. Vaan eipä tiennyt, että minä olenkin vahva ja voimakas.
Sain ostoslistan: sinolia, sellakkaa (opin kysymällä senkin, että sellakka on kirvan pissaa. MAHTAVAA! Se ainakin sopii puutarhailijan puutöihin! Tarkistin kyllä asian, eikä se teknisesti ihan pissaa ole, vaan eritettä, jolla kirva suojaa munakotelonsa, mutta kirvan kökköä yhtä kaikki), hiomasieni (sellainen karhunkielen oloinen, tiedätkö, millä tiskataan, täsmensi Puuseppä. Naiselle. Heh...), ja mahonginväristä petsilakkaa (sen per... injuurin läpihiotun kohdan paikkaukseen).
Koska hionta tuli "valmiiksi" hyvissä ajoin ennen kurssin loppuaikaa, päätin ajaa listan kanssa kodintavarataloon ostoksille. Löysin kaiken tarpeellisen (paitsi Sinolia, mutta tuumasin, että sitä saattaa kyllä löytyä autotallistakin) ja vähän muutakin hyödyllistä, joten tyytyväisenä lompsin kohti kassaa. Vaan maksun hetkelläpä muistin, ettei mulla ole lompakkoa mukana. Se on kotona, laukussa. Minulla oli reppu selässä.
Eipä siinä auttanut kuin vuolaasti anteeksi pyydelleen poistua sellakan valmistajan tuote-esite kädessä kotia kohti. Ilman tarpeellista tai hyödyllistä tavaraa.
Päivän saldo: jalkaa ei saa todennäköisesti korjatuksi, pöytälevyjen kunnostus ei ole pikku homma, kädet ovat aivan helkkarin kipeät ja ne pöydät (myös kaksi edelleen käytössä olevaa) ovat kaksi viikkoa lukkojen takana koulun puutyöluokan kaapissa.
Huoks...
tiistai 12. lokakuuta 2010
Anteeksi, mitä tapahtui?
Toin obeliskin maanantaina kurssilta kotiin. Kyllä. En yhtään ymmärrä, mitä tapahtui, mutta se on maalausta ja keskitukikappaleen takaisin kiinnittämistä vaille valmis. Luulin todella oikeasti, että minulla menee sen kanssa jouluun saakka, ja nyt se seistä töröttää autotallissa ja odottaa, että minä saisin päätetyksi sen värin.
Rimat sujahtivat paikoilleen yllättävän helposti. Ensimmäiseen ruuvaukseen tarvitsin kylläkin Puusepältä vähän henkistä tukea. Hän neuvoi käyttämään pientä, piiitkiksi venytettyjen hiirenkorvien näköistä työkalua nimeltä kavahöylä ja höyläämään sillä pystyrimojen kulmista hieman pois, jotta ruuville olisi parempi "laskeutumisalusta". Toinen työkalu, jota sitten käytinkin, oli iso viila. Ensimmäisen riman paikoilleen asettamisen jälkeen rohkeuteni kasvoi sen verran, että ruuvata hurauttelin loputkin 15 rimaa ihan noin vain, ilman sen kummempia viilailuja. Että oli jännää! Tuli hirveä hiki, kun niin pelotti, mutta siinä se sitten vain oli, rimoineen kaikkineen.
Keskitukikappaleen päät olivat vielä viistoamatta, joten pystyrimojen ruuvit piti kerran vielä irrottaa ja napata palikka niiden välistä pois. Ja sepä se ei ollutkaan ihan yksinkertainen juttu. Siinä olivat apuna Vanhat Herrat ja Puuseppä, eikä kaikki siltikään mennyt aivan käsikirjoituksen mukaan. Yksi ruuvi jopa katkesi keskikappaleen sisään. Saimme kuitenkin hirveän ähräyksen jälkeen palikan irti. Aika luottavaisena ja muka "osaavana" kävelin vannesahalle, viistotin kulmat palikan kummastakin päästä ja hioin ne vielä siisteiksi sillä... äh, oliko se laikkahiomakone?
Ja siinä se sitten oli. Höh. On vähän pöhkö olo.
Myös siksi, että vieläkään en osaa päättää obeliskin väriä. Ihmeellistä kyllä, olen kaikesta huolimatta kallistumassa valkoiseen. Vaikka juuri sitä en siitä halunnut. Ja vaikka se tummuu, sotkeutuu ja muuttuu muutenkin epäsiistin näköiseksi. (Kaikki miehet, jotka kuuna kullan valkeana tätä lukevat, sanovat nyt: "Hmph! Naiset!!")
Tämän päivän olen sitten selannut vimmatusti kaikkia nikkarointikirjoja, joita hyllyistämme löytyy (ja niitä ei ole montaa). Mutta en löytänyt mitään sellaista, jonka osaisin ja haluaisin seuraavaksi tehdä. Onneksi älysin mennä kirjastoon - kylläkin joulukirjojen perässä, mutta sitähän kenenkään ei tarvitse tietää. Sieltä löysin Esko Kuokkasen kirjan Nikkaroi parvekkeelle, ja sitä selatessani innostuin useastakin ohjeesta.
Ja - ta-daa - löysin aivan oivallisen ohjeen hillohyllyksi! Pienellä modifioinnilla parvekkeen seinään suunniteltu, "puolapuiden" näköiseen kehikkoon perustuva, kätevännäköinen muunneltava hyllykkö muuttuu autotallimme uudeksi asukkaaksi.
On se kirjastolaitos hieno keksintö! Ja ainakin kotipaikkakuntamme kirjastossa myös asiakaspalveluasenne enemmän kuin kohdallaan. Kiitoksia ja terveisiä.
Rimat sujahtivat paikoilleen yllättävän helposti. Ensimmäiseen ruuvaukseen tarvitsin kylläkin Puusepältä vähän henkistä tukea. Hän neuvoi käyttämään pientä, piiitkiksi venytettyjen hiirenkorvien näköistä työkalua nimeltä kavahöylä ja höyläämään sillä pystyrimojen kulmista hieman pois, jotta ruuville olisi parempi "laskeutumisalusta". Toinen työkalu, jota sitten käytinkin, oli iso viila. Ensimmäisen riman paikoilleen asettamisen jälkeen rohkeuteni kasvoi sen verran, että ruuvata hurauttelin loputkin 15 rimaa ihan noin vain, ilman sen kummempia viilailuja. Että oli jännää! Tuli hirveä hiki, kun niin pelotti, mutta siinä se sitten vain oli, rimoineen kaikkineen.
Keskitukikappaleen päät olivat vielä viistoamatta, joten pystyrimojen ruuvit piti kerran vielä irrottaa ja napata palikka niiden välistä pois. Ja sepä se ei ollutkaan ihan yksinkertainen juttu. Siinä olivat apuna Vanhat Herrat ja Puuseppä, eikä kaikki siltikään mennyt aivan käsikirjoituksen mukaan. Yksi ruuvi jopa katkesi keskikappaleen sisään. Saimme kuitenkin hirveän ähräyksen jälkeen palikan irti. Aika luottavaisena ja muka "osaavana" kävelin vannesahalle, viistotin kulmat palikan kummastakin päästä ja hioin ne vielä siisteiksi sillä... äh, oliko se laikkahiomakone?
Ja siinä se sitten oli. Höh. On vähän pöhkö olo.
Myös siksi, että vieläkään en osaa päättää obeliskin väriä. Ihmeellistä kyllä, olen kaikesta huolimatta kallistumassa valkoiseen. Vaikka juuri sitä en siitä halunnut. Ja vaikka se tummuu, sotkeutuu ja muuttuu muutenkin epäsiistin näköiseksi. (Kaikki miehet, jotka kuuna kullan valkeana tätä lukevat, sanovat nyt: "Hmph! Naiset!!")
Tämän päivän olen sitten selannut vimmatusti kaikkia nikkarointikirjoja, joita hyllyistämme löytyy (ja niitä ei ole montaa). Mutta en löytänyt mitään sellaista, jonka osaisin ja haluaisin seuraavaksi tehdä. Onneksi älysin mennä kirjastoon - kylläkin joulukirjojen perässä, mutta sitähän kenenkään ei tarvitse tietää. Sieltä löysin Esko Kuokkasen kirjan Nikkaroi parvekkeelle, ja sitä selatessani innostuin useastakin ohjeesta.
Ja - ta-daa - löysin aivan oivallisen ohjeen hillohyllyksi! Pienellä modifioinnilla parvekkeen seinään suunniteltu, "puolapuiden" näköiseen kehikkoon perustuva, kätevännäköinen muunneltava hyllykkö muuttuu autotallimme uudeksi asukkaaksi.
On se kirjastolaitos hieno keksintö! Ja ainakin kotipaikkakuntamme kirjastossa myös asiakaspalveluasenne enemmän kuin kohdallaan. Kiitoksia ja terveisiä.
keskiviikko 6. lokakuuta 2010
Opinkohan ikinä?
Taas oli maanantaina sellainen kurssipäivä, että olo oli kuin viisivuotiaalla. Puuseppä joutui useammin kuin kerran neuvomaan, vastaamaan kummallisiin kysymyksiini, ja toimimaan kiinnipitäjänä (obeliskin osista, ei minusta), kun tein koekasausta pääosien osalta.
Yritän kovasti edelleen asettaa tämän syksyn tavoitteeksi vain koneisiin ja laitteisiin tutustumisen sekä termistön ja työtapojen haltuunoton, mutta nälkä kyllä kasvaa syödessä. Miksei obeliski ole jo pidemmällä?Miksi se on kapeampi kuin mallinsa? Miksi minun pitää välttämättä rakentaa poikkirimat eri tavoin kuin ohjeessa? (Siksi, että tästä obeliskista nyt vain on tulossa erilainen, vaikka yritin samanlaista tehdä. Mikä meni pieleen? Ei HARMAINTA aavistusta.)
Siitä annoin itselleni pisteitä, että uskalsin palata sorvin ääreen (= vannesahalle ja pylväsporakoneelle) aika rennoin rantein. Olinhan käyttänyt molempia laitteita aiemminkin.
Vannesahalla sahasin viistokulmat kaikkien poikkirimojen päihin. Ensimmäisen riman kanssa meinasi tulla varmaan klassinen aloittelijan moka: se oli ihan viittä vaille, etten olisi viistonnut päitä eri suuntiin vinoiksi. Onneksi hoksasin katsoa, mitä olin tekemässä (uutta minulle: ennakointi!). Vähän aikaa piti puutteellisella kolmiulotteisella hahmotuskyvyllä varustetun pyöritellä rimaa ennen kuin oivalsin, miten päin sitä pitää sahata. Viisitoista muuta pätkää sujuivatkin sitten - kröh, kröh - rutiinilla. Zzzinggg, ja kulma oli viistottu.
Sain poikkirimoja työstäessäni tutustua myös uuteen härveliin: laikkahiomakoneeseen. Puuseppä neuvoi minua hiomaan rimojen sahatut päät siisteiksi niin, ettei niihin jää sahanjälkiä. En olisi itse ehkä osannut edes rimoista sitä katsoa, saati välittää, mutta arvostan kyllä valtavasti Puusepän osaamista ja näkemystä. Niinpä viimeistelin laikkahiomakoneella kaikkien kuudentoista riman molemmat päät tasaisiksi, ja pehmensin vielä reunatkin.
Sen jälkeen alkoi viheliäinen osuus: mittaaminen ja ruuvinreikien poraus. Ei muuta kuin kontilleen maahan ja pää vinoon (onneksi olen puutarhahommissa omaksunut harrikirvesniemen), lyijykynä käteen ja merkkailemaan. Reikien paikat valmiiksi ja pylväsporan ääreen.
Poran ääressä sain huomata, että jostain ihmeen syystä olin tehnyt porauskohtien merkitsemisen osaan rimoista aivan miten sattuu. Mikä meni pieleen? Ei HARMAINTA aavistusta. Ei muuta kuin mittaamaan uudestaan. Kuusitoista rimaa. En kylläkään enää mennyt kontilleni, vaan mittasin ihan vaan riman päistä saman etäisyyden kummallekin reiälle. Tässä ja nyt en voi olla satavarma, että homma meni oikein, mutta jos en niillä rei´illä saa rimoja pystytolppiin merkityille korkeuksille, laitan rimat sitten sille korkeudelle, mihin reiät antavat myöten.
Enkä muuten ehtinyt porata edes jokaiseen rimaan sitä halvatun reikää. Jos kurssille ehtii hieman myöhässä, ja loppupäästä pitää muistaa aloittaa siivous niin, että pääsemme kaikki kutakuinkin ulos ennen puoli yhdeksää, siinä ei montaa asiaa näin h-i-d-a-s saa tehdyksi. Ensi maanantaina minua odottaa siis vielä neljän riman rei´itys. No, tiedänpähän kurssille mennessäni ensimmäistä kertaa sen, mistä aloitan :-)
Rohkeutta, minulle jopa uhkarohkeutta, tässä hommassa vaaditaan. Voi olla, että monikaan ei pysty ymmärtämään sitä lähes kauhua, jota tunnen ajatellessani seuraavaa maanantaita. Reikien poraaminen loppuun on lastenleikkiä siihen verrattuna, että Puuseppä laittaa minut kuitenkin itse ruuvaamaan jokaisen riman paikoilleen pystytolppiin. Ja minun pitäisi ruuvata rimat niiden pystytolppien KULMIIN. Pitäisi siis saada pidetyksi rima paikoillaan ruuvatessa niin, että ruuvi nappaa kiinni siihen millimetrin leveään puunosaan, jota pystyriman kulmaksi kutsun. AARRGGHH!! Entä, jos poraan harhaan? Ja ruuvi menee vinoon? Rima menee vinoon? Pystyrima halkeaa? Tämä on aivan hirveää.
No, ei tietenkään oikeasti, globaalissa mittakaavassa. Vain minun perskohtaisessa puutyön opettelun mittakaavassani. Haluaisin silti onnistua edes suurinpiirtein jopa tässä ensimmäisessä työssäni, ja minua riepoo jo valmiiksi se tuntemani epävarmuus. Pitäisi tulla kerralla hyvä. Olen minä sen verran kunnianhimoinen :-)
Yritän kovasti edelleen asettaa tämän syksyn tavoitteeksi vain koneisiin ja laitteisiin tutustumisen sekä termistön ja työtapojen haltuunoton, mutta nälkä kyllä kasvaa syödessä. Miksei obeliski ole jo pidemmällä?Miksi se on kapeampi kuin mallinsa? Miksi minun pitää välttämättä rakentaa poikkirimat eri tavoin kuin ohjeessa? (Siksi, että tästä obeliskista nyt vain on tulossa erilainen, vaikka yritin samanlaista tehdä. Mikä meni pieleen? Ei HARMAINTA aavistusta.)
Siitä annoin itselleni pisteitä, että uskalsin palata sorvin ääreen (= vannesahalle ja pylväsporakoneelle) aika rennoin rantein. Olinhan käyttänyt molempia laitteita aiemminkin.
Vannesahalla sahasin viistokulmat kaikkien poikkirimojen päihin. Ensimmäisen riman kanssa meinasi tulla varmaan klassinen aloittelijan moka: se oli ihan viittä vaille, etten olisi viistonnut päitä eri suuntiin vinoiksi. Onneksi hoksasin katsoa, mitä olin tekemässä (uutta minulle: ennakointi!). Vähän aikaa piti puutteellisella kolmiulotteisella hahmotuskyvyllä varustetun pyöritellä rimaa ennen kuin oivalsin, miten päin sitä pitää sahata. Viisitoista muuta pätkää sujuivatkin sitten - kröh, kröh - rutiinilla. Zzzinggg, ja kulma oli viistottu.
Sain poikkirimoja työstäessäni tutustua myös uuteen härveliin: laikkahiomakoneeseen. Puuseppä neuvoi minua hiomaan rimojen sahatut päät siisteiksi niin, ettei niihin jää sahanjälkiä. En olisi itse ehkä osannut edes rimoista sitä katsoa, saati välittää, mutta arvostan kyllä valtavasti Puusepän osaamista ja näkemystä. Niinpä viimeistelin laikkahiomakoneella kaikkien kuudentoista riman molemmat päät tasaisiksi, ja pehmensin vielä reunatkin.
Sen jälkeen alkoi viheliäinen osuus: mittaaminen ja ruuvinreikien poraus. Ei muuta kuin kontilleen maahan ja pää vinoon (onneksi olen puutarhahommissa omaksunut harrikirvesniemen), lyijykynä käteen ja merkkailemaan. Reikien paikat valmiiksi ja pylväsporan ääreen.
Poran ääressä sain huomata, että jostain ihmeen syystä olin tehnyt porauskohtien merkitsemisen osaan rimoista aivan miten sattuu. Mikä meni pieleen? Ei HARMAINTA aavistusta. Ei muuta kuin mittaamaan uudestaan. Kuusitoista rimaa. En kylläkään enää mennyt kontilleni, vaan mittasin ihan vaan riman päistä saman etäisyyden kummallekin reiälle. Tässä ja nyt en voi olla satavarma, että homma meni oikein, mutta jos en niillä rei´illä saa rimoja pystytolppiin merkityille korkeuksille, laitan rimat sitten sille korkeudelle, mihin reiät antavat myöten.
Enkä muuten ehtinyt porata edes jokaiseen rimaan sitä halvatun reikää. Jos kurssille ehtii hieman myöhässä, ja loppupäästä pitää muistaa aloittaa siivous niin, että pääsemme kaikki kutakuinkin ulos ennen puoli yhdeksää, siinä ei montaa asiaa näin h-i-d-a-s saa tehdyksi. Ensi maanantaina minua odottaa siis vielä neljän riman rei´itys. No, tiedänpähän kurssille mennessäni ensimmäistä kertaa sen, mistä aloitan :-)
Rohkeutta, minulle jopa uhkarohkeutta, tässä hommassa vaaditaan. Voi olla, että monikaan ei pysty ymmärtämään sitä lähes kauhua, jota tunnen ajatellessani seuraavaa maanantaita. Reikien poraaminen loppuun on lastenleikkiä siihen verrattuna, että Puuseppä laittaa minut kuitenkin itse ruuvaamaan jokaisen riman paikoilleen pystytolppiin. Ja minun pitäisi ruuvata rimat niiden pystytolppien KULMIIN. Pitäisi siis saada pidetyksi rima paikoillaan ruuvatessa niin, että ruuvi nappaa kiinni siihen millimetrin leveään puunosaan, jota pystyriman kulmaksi kutsun. AARRGGHH!! Entä, jos poraan harhaan? Ja ruuvi menee vinoon? Rima menee vinoon? Pystyrima halkeaa? Tämä on aivan hirveää.
No, ei tietenkään oikeasti, globaalissa mittakaavassa. Vain minun perskohtaisessa puutyön opettelun mittakaavassani. Haluaisin silti onnistua edes suurinpiirtein jopa tässä ensimmäisessä työssäni, ja minua riepoo jo valmiiksi se tuntemani epävarmuus. Pitäisi tulla kerralla hyvä. Olen minä sen verran kunnianhimoinen :-)
maanantai 27. syyskuuta 2010
Ei se aina onnistu.
Tänään jotenkin tökki kaikki. Jouduin menemään kurssille myöhässä (ei haitannut muita kuin ehkä minua itseäni), ja odottelemaan sitten siellä tumput suorina Puusepän vapautumista, kun en ilman hänen ohjeitaan pääse vielä ollenkaan eteenpäin. Tasohöylässä oli mennyt imuri tukkoon ja sitä siellä sitten miehissä korjailtiin. Male bonding. "Katoppa sinä tuota...", "Ottaako se nyt? Eikö?" "Entä jos kokeilis tätä?"
Saivat toimimaan, ja Puuseppäkin tuli taas kärsivällisesti neuvomaan minua. Välillä tosissaan hävettää, että on kuin avuton viisivuotias (avuttomampi! Ainakin verrattuna meidän oma-aloitteiseen ja valitettavan itseohjautuvaan Vekaraan) ja pitää aina huutaa "Opettajaopettaja, mitämänytteen!?!?"
No nyt mä porasin. Taas sellaisella vekottimella, joka toimi sähköllä ja oli iso. Ei siis mitään käsiporakoneita, ei akullisia eikä johdollisia, vaan tukevaa rautaa ja paljon painoa. On tämä alkuaika siitä kivaa, että kun saman asian tekee monta kertaa, oppii ainakin käyttämään laitteita.
Puuseppä pisti minut poraamaan reiät kahteen kertaan kuhunkin pystypalikkaan. Ensin piti porata tällä isommalla härpättimellä niin iso aukko, että ruuvi saadaan uppoamaan puun sisään kokonaan. 8 mm terällä ruuvin kannan (7 mm) levyinen aukko. Eikä saanut porata läpi, vaan piti jättää sentin verran poraamatta. Näin ruuvin kanta saadaan uppoamaan pystypuun sisään, ruuvi (35 mm) itsessään sitten enää sen sentin verran pystypuuhun, loput keskipalikkaan.
8 millin poranterä jätti pystypuun sisään kätevän kolon, johon saatoin sitten tukea sen ruuvin levyisen poranterän ja porata sillä pystytolppaa sen puuttuvan sentin verran. Läpi meni että lävähti.
Sitten piti tehdä koekasaus koko komeudelle. Tai niin sitä luulisi.
Koko luokasta ei löytynyt ruuvinvääntimiä. Ei yhtään, vaikka niitä piti olla vähintään kaksi. Puuseppä oli luova ja antoi käyttöön paineilmalla toimivan vääntimen (vai porako lie ollut, ehkä niin). Siihen minä sitten kiinnitin välikappaleen (luoja tiennee sen nimenkin) ja päähän torx- eli tähtikantaruuviin sopivan terän. Ja sain ensimmäisen ruuvin menemään koloonsa, melkein. Kunnes välikappale tuli vastaan. Ei mahlu ruuville tehtyyn koloon. Koska on 10-millinen eikä 10-millinen mene 8 millin koloon.
Paineilma-aseella ei ole peruutusvaihdetta, sen opin myös. Ilma ei kulje toiseen suuntaan... hehheh. Eli käsipelillä, kovalla työllä ja innovoinnilla melkein-kiinni-saatu ruuvi irti ja tuumaamaan. "Poraapa nuo reiät uudelleen, kymmenenmillisiksi." Puuseppä sanoi tietysti, että teki tämän ihan opetusmielessä, ja kyllä se sillä hetkellä naurattikin.
Eikä siinä mitään. Oli se aika hieno tunne, kun menin takaisin poran ääreen (hitsi, pakko yrittää googlata, onko poralla oma nimi! Ahaa, pylväsporakone.) ja osasin, kun ensin rohkaistuin vain menemään, itse tehdä kaiken uudelleen: aseta terä, tue pystypuu pidikkeeseen, tarkista porauskohta, laske terä ja anna hurista.
Alemmat pystypuun reiät piti tietysti porata syvemmäksi, kun pystypuu on yläosastaan viistottu. Olin sentään joskus lukenut siitä, että jos ei saa porata läpireikää, poranterään kannattaa kiinnittää maalarinteippi siihen kohtaan, johon saakka terä saa upota porattavan kohteen sisään. Teippailin siis, ja sitten piirtelin teippiin lyijykynällä toista merkkiä siihen kohtaan, johon saakka piti hurista alempia reikiä porattaessa.
Ja takaisin Puusepän oppiin. Nyt päristeltiin taas paineilmaporalla, tällä kertaa se vain sai toimia ruuvinvääntimenä.
Voi älkää antako tietämättömille työvälineitä, joita he eivät osaa käyttää oikein! Ruuvi mennä surahti suoraan läpi koko pystypuusta, ihan kantaa myöten pelkästään siihen keskipalikkaan, johon kaikki pystypuut oli tarkoitus kiinnittää. Sieltä se killitti kirkkaana silmiin, kun nostin pystypuun ylös (hämmästyneenä siitä, että se tosiaan nousi ylös siitä, eikä ollut tarttunut kiinni keskipalikkaan). Puuseppä tuijotti ruuvia suu auki: "MITÄ tapahtui?"
Ruuvi upposi. Eikä noussut enää ylös, vaan pyöri paikallaan kuin tottelematon lapsi. Lopulta Puuseppä haki jonkun teräaseen ja nosti ruuvin sillä ylös. Ruuvi tuli vain puoliksi: se oli katkennut keskeltä kahtia. Voi NÄRPIÖ! Ja Puuseppä kehtasi vielä virnuilla, että eihän se ole edes keskellä palikkaa...
Tämä tällainen zeniläisittäin hitaasti eteneminen ei ole aivan minun luonteeni mukaista. Pitäis olla jo! Toisaalta tämä on Hyvin Avartavaa. Ja tämä blogin kirjoittaminen tukee mukavasti tuota Avartumista, samoin Kaiken Sisäistämistä. Minä olen zen, minä olen Hyvin Zen :-/
Muistatte varmaan, kun kerroin vaipuneeni nirvanaan rautakaupassa työkalupakkihyllyn edessä. Alan pikkuhiljaa ymmärtää, miksi. Se oli kosmoksen viesti siitä, että minä sittenkin tarvitsen työkalupakin. Minun kun pitää jatkossa kantaa puolet meidän autotallin sisällöstä mukanani puutyökurssille. Sahat, pora, ruuvinväännin (no, ehkä meidän ei-paineilmapora ajaa saman asian), mitta, kumilenkkejä (ostamani ruuvauskärkisarjan rasiassa oli kenellekään avautumaton lukitusmekanismi, jonka Puuseppä mursi auki, eikä kantta sitten saanut enää pysymään kiinni... voi tätä tekniikkaa!), maalarinteippiä, kynä, laskin, suorakulma.
Jos hallitsisin ompelun yhtä hyvin kuin... hehhehe, no en TODELLAKAAN hallitse vielä puutöitä paremmin! Jos hallitsisin ompelun yhtä hyvin kuin... hmmm... puutarhatyöt, voisin tehdä itselleni ihan omannäköisen aloittelijan työkalupussin jostakin sopivasta kankaasta, mutta minä olen vissiin näissä "naisten" jutuissa ihan kädetön. En osaa ommella, enkä leipoa. Onneksi osaan edes ruokaa laittaa. Ja syödä sitä.
Saivat toimimaan, ja Puuseppäkin tuli taas kärsivällisesti neuvomaan minua. Välillä tosissaan hävettää, että on kuin avuton viisivuotias (avuttomampi! Ainakin verrattuna meidän oma-aloitteiseen ja valitettavan itseohjautuvaan Vekaraan) ja pitää aina huutaa "Opettajaopettaja, mitämänytteen!?!?"
No nyt mä porasin. Taas sellaisella vekottimella, joka toimi sähköllä ja oli iso. Ei siis mitään käsiporakoneita, ei akullisia eikä johdollisia, vaan tukevaa rautaa ja paljon painoa. On tämä alkuaika siitä kivaa, että kun saman asian tekee monta kertaa, oppii ainakin käyttämään laitteita.
Puuseppä pisti minut poraamaan reiät kahteen kertaan kuhunkin pystypalikkaan. Ensin piti porata tällä isommalla härpättimellä niin iso aukko, että ruuvi saadaan uppoamaan puun sisään kokonaan. 8 mm terällä ruuvin kannan (7 mm) levyinen aukko. Eikä saanut porata läpi, vaan piti jättää sentin verran poraamatta. Näin ruuvin kanta saadaan uppoamaan pystypuun sisään, ruuvi (35 mm) itsessään sitten enää sen sentin verran pystypuuhun, loput keskipalikkaan.
8 millin poranterä jätti pystypuun sisään kätevän kolon, johon saatoin sitten tukea sen ruuvin levyisen poranterän ja porata sillä pystytolppaa sen puuttuvan sentin verran. Läpi meni että lävähti.
Sitten piti tehdä koekasaus koko komeudelle. Tai niin sitä luulisi.
Koko luokasta ei löytynyt ruuvinvääntimiä. Ei yhtään, vaikka niitä piti olla vähintään kaksi. Puuseppä oli luova ja antoi käyttöön paineilmalla toimivan vääntimen (vai porako lie ollut, ehkä niin). Siihen minä sitten kiinnitin välikappaleen (luoja tiennee sen nimenkin) ja päähän torx- eli tähtikantaruuviin sopivan terän. Ja sain ensimmäisen ruuvin menemään koloonsa, melkein. Kunnes välikappale tuli vastaan. Ei mahlu ruuville tehtyyn koloon. Koska on 10-millinen eikä 10-millinen mene 8 millin koloon.
Paineilma-aseella ei ole peruutusvaihdetta, sen opin myös. Ilma ei kulje toiseen suuntaan... hehheh. Eli käsipelillä, kovalla työllä ja innovoinnilla melkein-kiinni-saatu ruuvi irti ja tuumaamaan. "Poraapa nuo reiät uudelleen, kymmenenmillisiksi." Puuseppä sanoi tietysti, että teki tämän ihan opetusmielessä, ja kyllä se sillä hetkellä naurattikin.
Eikä siinä mitään. Oli se aika hieno tunne, kun menin takaisin poran ääreen (hitsi, pakko yrittää googlata, onko poralla oma nimi! Ahaa, pylväsporakone.) ja osasin, kun ensin rohkaistuin vain menemään, itse tehdä kaiken uudelleen: aseta terä, tue pystypuu pidikkeeseen, tarkista porauskohta, laske terä ja anna hurista.
Alemmat pystypuun reiät piti tietysti porata syvemmäksi, kun pystypuu on yläosastaan viistottu. Olin sentään joskus lukenut siitä, että jos ei saa porata läpireikää, poranterään kannattaa kiinnittää maalarinteippi siihen kohtaan, johon saakka terä saa upota porattavan kohteen sisään. Teippailin siis, ja sitten piirtelin teippiin lyijykynällä toista merkkiä siihen kohtaan, johon saakka piti hurista alempia reikiä porattaessa.
Ja takaisin Puusepän oppiin. Nyt päristeltiin taas paineilmaporalla, tällä kertaa se vain sai toimia ruuvinvääntimenä.
Voi älkää antako tietämättömille työvälineitä, joita he eivät osaa käyttää oikein! Ruuvi mennä surahti suoraan läpi koko pystypuusta, ihan kantaa myöten pelkästään siihen keskipalikkaan, johon kaikki pystypuut oli tarkoitus kiinnittää. Sieltä se killitti kirkkaana silmiin, kun nostin pystypuun ylös (hämmästyneenä siitä, että se tosiaan nousi ylös siitä, eikä ollut tarttunut kiinni keskipalikkaan). Puuseppä tuijotti ruuvia suu auki: "MITÄ tapahtui?"
Ruuvi upposi. Eikä noussut enää ylös, vaan pyöri paikallaan kuin tottelematon lapsi. Lopulta Puuseppä haki jonkun teräaseen ja nosti ruuvin sillä ylös. Ruuvi tuli vain puoliksi: se oli katkennut keskeltä kahtia. Voi NÄRPIÖ! Ja Puuseppä kehtasi vielä virnuilla, että eihän se ole edes keskellä palikkaa...
Tämä tällainen zeniläisittäin hitaasti eteneminen ei ole aivan minun luonteeni mukaista. Pitäis olla jo! Toisaalta tämä on Hyvin Avartavaa. Ja tämä blogin kirjoittaminen tukee mukavasti tuota Avartumista, samoin Kaiken Sisäistämistä. Minä olen zen, minä olen Hyvin Zen :-/
Muistatte varmaan, kun kerroin vaipuneeni nirvanaan rautakaupassa työkalupakkihyllyn edessä. Alan pikkuhiljaa ymmärtää, miksi. Se oli kosmoksen viesti siitä, että minä sittenkin tarvitsen työkalupakin. Minun kun pitää jatkossa kantaa puolet meidän autotallin sisällöstä mukanani puutyökurssille. Sahat, pora, ruuvinväännin (no, ehkä meidän ei-paineilmapora ajaa saman asian), mitta, kumilenkkejä (ostamani ruuvauskärkisarjan rasiassa oli kenellekään avautumaton lukitusmekanismi, jonka Puuseppä mursi auki, eikä kantta sitten saanut enää pysymään kiinni... voi tätä tekniikkaa!), maalarinteippiä, kynä, laskin, suorakulma.
Jos hallitsisin ompelun yhtä hyvin kuin... hehhehe, no en TODELLAKAAN hallitse vielä puutöitä paremmin! Jos hallitsisin ompelun yhtä hyvin kuin... hmmm... puutarhatyöt, voisin tehdä itselleni ihan omannäköisen aloittelijan työkalupussin jostakin sopivasta kankaasta, mutta minä olen vissiin näissä "naisten" jutuissa ihan kädetön. En osaa ommella, enkä leipoa. Onneksi osaan edes ruokaa laittaa. Ja syödä sitä.
perjantai 24. syyskuuta 2010
Minä tarvitsen hillohyllyn.
Seuraava puutyöni - jos koskaan saan sen köynnöstuen valmiiksi - taitaa olla hylly. Olen tänä syksynä säilönyt niin poikkeuksellisen paljon kaikkea, että jääkaappi ei vedä enää kohta edes maitopurkkia. Vaikka olen tarkasti umpioinut jokaisen purkin (voi sitä iloista kliksahdusta, kun kansi painuu kiinni!), en silti osaa säilyttää hilloja muualla. Yritän sanoa itselleni, että ovathan ne lämpimässä hyllyssä kaupoissakin, mutta... Eikä minulla olisi niille lämpimässäkään paikkaa.
Hillohylly olisi aika soma. Vähän niinkuin maustehylly, mutta isommassa mittakaavassa. Saisi purkit ja purnukat riviin, näyttäisi nätiltä (mummojen kylmäkellarien ja maakellarien estetiikkaa) ja voisi sijoittaa vaikka autotalliin, sinne pakastimen viereen, polkupyörien ja ruohonleikkureiden ja sahojen ja Eka Vekaran ulkolelujen väliin. (Ei, me emme pidä autoa autotallissa.) Ovia siihen ei välttämättä tarvitsisi, olisivathan purkit nättejä hyllyillä nököttäessään. Ja siitä ne olisivat yhdellä silmäyksellä myös nähtävissä.
Laitetaan korvan taakse.
Hillohylly olisi aika soma. Vähän niinkuin maustehylly, mutta isommassa mittakaavassa. Saisi purkit ja purnukat riviin, näyttäisi nätiltä (mummojen kylmäkellarien ja maakellarien estetiikkaa) ja voisi sijoittaa vaikka autotalliin, sinne pakastimen viereen, polkupyörien ja ruohonleikkureiden ja sahojen ja Eka Vekaran ulkolelujen väliin. (Ei, me emme pidä autoa autotallissa.) Ovia siihen ei välttämättä tarvitsisi, olisivathan purkit nättejä hyllyillä nököttäessään. Ja siitä ne olisivat yhdellä silmäyksellä myös nähtävissä.
Laitetaan korvan taakse.
maanantai 20. syyskuuta 2010
Muista työvara.
Uuteen asiaan tutustuminen on vähän niinkuin aloittaisi tulitikkutornin rakentamisen. Tornin saa korkeaksi vain, jos tekee pohjatyön huolella. Mitä enemmän on ymmärrystä tulitikkutornien rakentamisesta, sitä tukevamman pohjan osaa tehdä.
Olen hirveän, lapsellisen ylpeä itsestäni, että osaan kysellä, kyseenalaistaa ja olla hermostumatta, jos en ymmärrä. Ehkä sitä todella iän myötä oppii oivaltamaan, että tärkeintä on matka.
Tänään sain käsitteen viime viikolla oppimalleni, eli sille, että 95 milliä leveästä laudasta rimoja työstettäessä täytyy huomioida mm. sirkkelin terän syövän muutaman millin laudan leveydestä rimaa halkaistaessa. Ja että siihen pitää siis varautua puutavaran määrää laskettaessa. Sitä kutsutaan työvaraksi. Minä voisin kutsua sitä työstövaraksikin, pilkunviilaaja kun olen, mutta ehkä työvara on lyhyempi ilmaisu. (Miksi se ei voisi olla työstövara? Silloin käsite avautuisi tumpelommallekin. Taidan alkaa itse käyttää omaa sanaani...)
Tänään laskettiin Puusepän kanssa vaakarimojen pituutta. 11 millin paksuus otettin annettuna suoraan ohjeesta. Pituuden kanssa menikin sitten vähän säätämiseksi, kun halusin karvan verran poiketa kirjan ohjeesta ja viistota rimojen päät juuri päinvastoin kuin kirjassa. Että eikö sitä olisi voinut vain tehdä samanlaiset kuin ohjeessa ja kiinnittää ne sitten ylösalaisin? (Niin minä olisin ilman Puusepän mielenkiintoista ilmettä tehnyt.) Syy ei-ei:hin jäi vielä hämärän peittoon, mutta eiköhän se viimeistään sitten selviä, kun alan kiinnittää rimoja obeliskiin.
Pituuksien kanssa menin sitten vähän metsään. Päivän opetus: jos on olemassa kirjalliset työohjeet, LUE NE. Ohjeessa käskettiin lisätä kunkin riman pituuteen 150 mm, sillä riman on tarkoitus olla kummassakin päässä 75 mm yli pystyriman ulkoreunan. Minä sahasin kaikki - siis kaikki - rimat tasan sen pituisiksi, millä etäisyydellä obeliskin jalat ovat toisistaan kussakin ohjekorkeudessa.
Mitä voin tehdä (muuta kuin noitua itseni alimpaan maanrakoon)? Voin ainakin siirtää rimojen lopullista kiinnityspaikkaa ohjekorkeutta ylemmäs, jolloin 150 milliä liian lyhyet rimat saavatkin kuin taikaiskusta "lisää pituutta". Ovathan obeliskin viistot jalat tietysti sitä lähempänä toisiaan, mitä ylemmäs noustaan. Ei siis iso ongelma.
Tai sitten voin kiinnittää rimat alkuperäisille paikoilleen, jolloin obeliskin kulmat eivät ole niin esteettiset. Varsinkaan, jos jätän rimojen päät viistoamatta. Niinhän en tietenkään aio tehdä. Viistoan päät tasan samaan kulmaan kuin obeliskin jalat, ja näin vaakarimat näyttävät oletuksen mukaan suhteellisen siedettäviltä myös kulmista katsottuna.
Jehna. Mistähän sitä ihminen saisi ostaa lisää kolmiulotteista hahmotuskykyä?
Sain tänään aikaan myös ensimmäisen työtapaturman (vaikka kai tuo rimojen sahaus väärin on sekin yhdenlainen työtapaturma). Otin kotoa mukaan Herra Miehen uuden, hienohampaisen käsisahan - sen, jonka hän osti kai "nyt, kun minäkin alan tarvita työkaluja" - ja sahasin sillä lautaa sopivaan pituuteen. Tuin saamani ohjeen mukaisesti sahan terää peukalonsyrjällä paikoilleen siinä vaiheessa, kun aloin vetää terää pitkin lautaan merkattua viivaa. Tällä kuului varmistaa se, että sahaus lähtee menemään pitkin sitä viivaa. Menikin, mutta meni siinä myös hieman peukalon ihoa kurttuun. Ei isompaa hätää: vähän tuli verta, ja Puuseppä löysi laastaria.
Seuraavasta kohtauksesta tulikin sitten mieleen se yksi Mel Gibson -elokuva, jossa hän ja Rene Russo vertailivat ampumahaavojaan. Sain nimittäin vesihanan alla peukaloa huuhdellessani lähimpänä työskennelleiden herrojen demonstraation heidän "sotavammoistaan". Kuka oli vetäissyt vannesahalla tuohon ja kuka taltalla tähän. Taisin päästä "piireihin"!
Enemmältä vereltä ja suolenpätkiltä säästyin, ja sain kuin sainkin laudasta rimoja. Vähän minua hirvitti sirkkelin äärellä, kun reilut viisi senttiä leveä laudankappale piti vielä sahata kahtia, mutta rohkeasti työntelin palikan kohti vimmatusti pyörivää sirkkelinterää. Ja muistin käyttää vanerista palikkaa työntöapuna. Sain mieltä kohentavaa rohkaisua toiselta niistä muista rouvista, kun hän kannustavasti totesi, että on hienoa, kun uskallan itse sahata. Pakkohan sitä on alusta saakka rohkaistua, jotta myöhemminkin uskaltaa. Ei oikein auta huutaa Puuseppää tai Vanhoja Herroja apuun nyt, jos aion joskus vielä tehdä jotain ihan itse.
Mukavinta tänään: huomaan, että alan jo nyt päästä vähän sinuiksi laitteiden kanssa. Osaan melkein ilman apua käynnistää ja säätää kaikki, ja muistan myös, miten päin puutavara mihinkin laitetaan. Blondihko rulettaa!
Olen hirveän, lapsellisen ylpeä itsestäni, että osaan kysellä, kyseenalaistaa ja olla hermostumatta, jos en ymmärrä. Ehkä sitä todella iän myötä oppii oivaltamaan, että tärkeintä on matka.
Tänään sain käsitteen viime viikolla oppimalleni, eli sille, että 95 milliä leveästä laudasta rimoja työstettäessä täytyy huomioida mm. sirkkelin terän syövän muutaman millin laudan leveydestä rimaa halkaistaessa. Ja että siihen pitää siis varautua puutavaran määrää laskettaessa. Sitä kutsutaan työvaraksi. Minä voisin kutsua sitä työstövaraksikin, pilkunviilaaja kun olen, mutta ehkä työvara on lyhyempi ilmaisu. (Miksi se ei voisi olla työstövara? Silloin käsite avautuisi tumpelommallekin. Taidan alkaa itse käyttää omaa sanaani...)
Tänään laskettiin Puusepän kanssa vaakarimojen pituutta. 11 millin paksuus otettin annettuna suoraan ohjeesta. Pituuden kanssa menikin sitten vähän säätämiseksi, kun halusin karvan verran poiketa kirjan ohjeesta ja viistota rimojen päät juuri päinvastoin kuin kirjassa. Että eikö sitä olisi voinut vain tehdä samanlaiset kuin ohjeessa ja kiinnittää ne sitten ylösalaisin? (Niin minä olisin ilman Puusepän mielenkiintoista ilmettä tehnyt.) Syy ei-ei:hin jäi vielä hämärän peittoon, mutta eiköhän se viimeistään sitten selviä, kun alan kiinnittää rimoja obeliskiin.
Pituuksien kanssa menin sitten vähän metsään. Päivän opetus: jos on olemassa kirjalliset työohjeet, LUE NE. Ohjeessa käskettiin lisätä kunkin riman pituuteen 150 mm, sillä riman on tarkoitus olla kummassakin päässä 75 mm yli pystyriman ulkoreunan. Minä sahasin kaikki - siis kaikki - rimat tasan sen pituisiksi, millä etäisyydellä obeliskin jalat ovat toisistaan kussakin ohjekorkeudessa.
Mitä voin tehdä (muuta kuin noitua itseni alimpaan maanrakoon)? Voin ainakin siirtää rimojen lopullista kiinnityspaikkaa ohjekorkeutta ylemmäs, jolloin 150 milliä liian lyhyet rimat saavatkin kuin taikaiskusta "lisää pituutta". Ovathan obeliskin viistot jalat tietysti sitä lähempänä toisiaan, mitä ylemmäs noustaan. Ei siis iso ongelma.
Tai sitten voin kiinnittää rimat alkuperäisille paikoilleen, jolloin obeliskin kulmat eivät ole niin esteettiset. Varsinkaan, jos jätän rimojen päät viistoamatta. Niinhän en tietenkään aio tehdä. Viistoan päät tasan samaan kulmaan kuin obeliskin jalat, ja näin vaakarimat näyttävät oletuksen mukaan suhteellisen siedettäviltä myös kulmista katsottuna.
Jehna. Mistähän sitä ihminen saisi ostaa lisää kolmiulotteista hahmotuskykyä?
Sain tänään aikaan myös ensimmäisen työtapaturman (vaikka kai tuo rimojen sahaus väärin on sekin yhdenlainen työtapaturma). Otin kotoa mukaan Herra Miehen uuden, hienohampaisen käsisahan - sen, jonka hän osti kai "nyt, kun minäkin alan tarvita työkaluja" - ja sahasin sillä lautaa sopivaan pituuteen. Tuin saamani ohjeen mukaisesti sahan terää peukalonsyrjällä paikoilleen siinä vaiheessa, kun aloin vetää terää pitkin lautaan merkattua viivaa. Tällä kuului varmistaa se, että sahaus lähtee menemään pitkin sitä viivaa. Menikin, mutta meni siinä myös hieman peukalon ihoa kurttuun. Ei isompaa hätää: vähän tuli verta, ja Puuseppä löysi laastaria.
Seuraavasta kohtauksesta tulikin sitten mieleen se yksi Mel Gibson -elokuva, jossa hän ja Rene Russo vertailivat ampumahaavojaan. Sain nimittäin vesihanan alla peukaloa huuhdellessani lähimpänä työskennelleiden herrojen demonstraation heidän "sotavammoistaan". Kuka oli vetäissyt vannesahalla tuohon ja kuka taltalla tähän. Taisin päästä "piireihin"!
Enemmältä vereltä ja suolenpätkiltä säästyin, ja sain kuin sainkin laudasta rimoja. Vähän minua hirvitti sirkkelin äärellä, kun reilut viisi senttiä leveä laudankappale piti vielä sahata kahtia, mutta rohkeasti työntelin palikan kohti vimmatusti pyörivää sirkkelinterää. Ja muistin käyttää vanerista palikkaa työntöapuna. Sain mieltä kohentavaa rohkaisua toiselta niistä muista rouvista, kun hän kannustavasti totesi, että on hienoa, kun uskallan itse sahata. Pakkohan sitä on alusta saakka rohkaistua, jotta myöhemminkin uskaltaa. Ei oikein auta huutaa Puuseppää tai Vanhoja Herroja apuun nyt, jos aion joskus vielä tehdä jotain ihan itse.
Mukavinta tänään: huomaan, että alan jo nyt päästä vähän sinuiksi laitteiden kanssa. Osaan melkein ilman apua käynnistää ja säätää kaikki, ja muistan myös, miten päin puutavara mihinkin laitetaan. Blondihko rulettaa!
torstai 16. syyskuuta 2010
Asevarustelukierre käsillä.
Mikähän siinä on, että vaatteita ostan vain hetken inspiraatiosta, enkä todellakaan pidä mistään perinteisestä shoppailusta, mutta laitapa minut puutarhamyymälään tai - näköjään - rautakauppaan ("kodin tavarataloon") niin suit sait sukkelaan siellä hyllyjen välissä hurahtaa puolitoista tuntia. Seison maalihyllyillä miettien, mikähän kaikista maailman tuotteista sopisi kasvilavojeni pinnoille aiheuttamatta meille porkkanan loppukäyttäjille vaikkapa kasvojen sinistymistä ja osittaista hiustenlähtöä (no, tämä nyt on oikeastaan sitä puutarha-asiaa, ja miettiminen on todellista punnintaa ja pohdintaa, saattaahan tämä olla a matter of life and death). Mutta että haltioidun nyt luvan kanssa käsisahojen vertailusta. Sopiiko tämä käteen vai ei, onko painava, tykkäänkö väristä (on minussa sentään kuitenkin se naisellinenkin puoli!). Tein päätöstä kolmen sahan välillä varmaan 20 minuuttia ennen kuin tajusin, että olen tosi, TOSI tyhmä, jos haluan harrastuksen tässä vaiheessa oman sahan, enkä käytä niitä (useita), joita jo valmiiksi roikkuu nauloissa meidän autotallin seinällä.
Työkalupakkeja tuijottaessani ymmärsin jo oman naurettavuuteni. Minulla pitää olla kynä, se saha, rullamitta (ostin talouteen uuden 3 metrin mitan ja konfiskoin omaan käyttööni sen entisen, jonka kotelo on pieni ja joka mahtuu minullakin tarvittaessa taskuun), ja ruuvausteräsarja. Minä En Tarvitse Työkalupakkia. Todennäköisesti koskaan. Kunhan sahassa on teräsuoja, sekin kulkee muiden tilpehöörien mukana kurssille vaikka siinä samassa repussa, jota sinne muutenkin ronttaan mukanani.
Ruuvaussarjan kanssa jouduin toimimaan rohkeasti oman pääni mukaan. Siinä kodin tavaratalossa, jossa minä kävin huumaantumassa, ei ollut myytävänä sen merkkisiä sarjoja, joita minulle tehokkaina ja hyvinä kurssilla suositeltiin (kiitos taas, herrat). Ostin sen, mitä talo myi, kunhan katsoin, että siinä oli mielestäni - huom. kokemuksen SYVÄ rintaääni - riittävästi teriä. Tavallisiin ruuveihin, ristipääruuveihin ja niihin, joita kutsutaan torxeiksi. Kumma nimi, mikseivät ne voi olla tähtiä? Sitähän ne meisselinkolot eniten muistuttavat. Ainakin minusta.
Tein samalla reissulla ostoksia myös Herra Miehen tilauksesta. Sikaflexiä ulkoseinän rakojen tiivistykseen, kyllästysainetta laudanhelmoihin, ja se työkalu, jonka avulla naulat lyödään loppuun saakka seinään tms. ilman, että tarvitsee pelätä vasaran jälkiä puun pinnassa. Uskokaa tai älkää, minä tiesin sen nimen jo ennen kuin Siippa sen sanoi, ja ällistytin sillä itseni aivan peräseinään saakka. Mistä minä tiedän, että se on tuurna?? Voi kuulkaa, älkää kysykö. Vastaus tuli niin selkäytimestä, että itseänikin pelotti.
Ilahdutin itseäni vielä estetiikalla (johtokouruja piilottamaan kohta seinälle nostettavan telkkarin piuhat), ja oikein markkinointigurun malliesimerkkihankinnalla. Olen kertakaikkiaan vempelefriikki, jos niissä mitenkään on jokin järki tai viehätys tai jos vain ällistelen laitteen toimivuutta, käsittämätöntä tekniikkaa (miten "ne" ovat osanneet tehdä tuollaista? Tänään tuijotin aivan lumoutuneena apteekin elektronisia lääkkeennoutajia lasikaapeissaan ja suorastaan Rakastan Ikean itsepalveluautomaatteja) tai vaan yksinkertaisesti tykkään siitä. No, minä tykkään mm. seinäskannereista. Niistä kädessä pidettävistä piipittäjistä, jotka estävät mm. minua tai muuta taloa itse rakentamatonta töräyttämästä poralla suoraan sähköjohtoihin tai metallipalkkeihin, ja jotka ojentavat auttavan äänimerkkinsä myös seinäkoolinkien paikallistamiseksi.
Tässä vaiheessa skannerin hankinta oli ehdottomasti perusteltavissa järkisyin. Olemme ripustamassa yli 20-kiloista televisiota kipsilevyseinään, ja telkkarin telineen ruuvit olisi ihan superkivaa saada osumaan niihin koolinkeihin, ettei tarvitse alkaa ankkuroida tonnikeijukaista pelkkään kipsilevyyn ja sitten jonakin kauniina talven aamuyönä kuunnella, kuinka viereisessä huoneessa ensin sihisee, sitten rutisee ja sitten pamahtaa niin per...usteellisen kovalla äänellä kun telkkari tulla rojahtaa - telineineen, tottakai - stereolaitteiden ja muiden aarteiden päälle.
Järkisyyt olivat kuitenkin kaukana, kun ehdin hädin tuskin ottaa takin pois päältäni ennen kuin olin jo tunkemassa patteria laitteeseen ja testaamassa, miten somasti se piipittää (mitähän se nyt löysi? Entä mitähän tässä kohden on? Mitähän tuo merkki tuossa ruudulla tarkoittaa? Kuka lukee käyttöohjeet ensin? Muut naiset, vissiin. Tai luen minäkin, yleensä.) Kyllä siitä hyvä tulee! Kannatti ostaa!
Ostin minä mansikkakangasta (siis sitä mansikantaimien alle maahan laitettavaa, en mitään puna-vihreää, jonka voi ripustaa ikkunaan) ja multaakin, mutta niistä joskus sitten enemmän tuolla Talikon ja taikasauvan puolella.
Työkalupakkeja tuijottaessani ymmärsin jo oman naurettavuuteni. Minulla pitää olla kynä, se saha, rullamitta (ostin talouteen uuden 3 metrin mitan ja konfiskoin omaan käyttööni sen entisen, jonka kotelo on pieni ja joka mahtuu minullakin tarvittaessa taskuun), ja ruuvausteräsarja. Minä En Tarvitse Työkalupakkia. Todennäköisesti koskaan. Kunhan sahassa on teräsuoja, sekin kulkee muiden tilpehöörien mukana kurssille vaikka siinä samassa repussa, jota sinne muutenkin ronttaan mukanani.
Ruuvaussarjan kanssa jouduin toimimaan rohkeasti oman pääni mukaan. Siinä kodin tavaratalossa, jossa minä kävin huumaantumassa, ei ollut myytävänä sen merkkisiä sarjoja, joita minulle tehokkaina ja hyvinä kurssilla suositeltiin (kiitos taas, herrat). Ostin sen, mitä talo myi, kunhan katsoin, että siinä oli mielestäni - huom. kokemuksen SYVÄ rintaääni - riittävästi teriä. Tavallisiin ruuveihin, ristipääruuveihin ja niihin, joita kutsutaan torxeiksi. Kumma nimi, mikseivät ne voi olla tähtiä? Sitähän ne meisselinkolot eniten muistuttavat. Ainakin minusta.
Tein samalla reissulla ostoksia myös Herra Miehen tilauksesta. Sikaflexiä ulkoseinän rakojen tiivistykseen, kyllästysainetta laudanhelmoihin, ja se työkalu, jonka avulla naulat lyödään loppuun saakka seinään tms. ilman, että tarvitsee pelätä vasaran jälkiä puun pinnassa. Uskokaa tai älkää, minä tiesin sen nimen jo ennen kuin Siippa sen sanoi, ja ällistytin sillä itseni aivan peräseinään saakka. Mistä minä tiedän, että se on tuurna?? Voi kuulkaa, älkää kysykö. Vastaus tuli niin selkäytimestä, että itseänikin pelotti.
Ilahdutin itseäni vielä estetiikalla (johtokouruja piilottamaan kohta seinälle nostettavan telkkarin piuhat), ja oikein markkinointigurun malliesimerkkihankinnalla. Olen kertakaikkiaan vempelefriikki, jos niissä mitenkään on jokin järki tai viehätys tai jos vain ällistelen laitteen toimivuutta, käsittämätöntä tekniikkaa (miten "ne" ovat osanneet tehdä tuollaista? Tänään tuijotin aivan lumoutuneena apteekin elektronisia lääkkeennoutajia lasikaapeissaan ja suorastaan Rakastan Ikean itsepalveluautomaatteja) tai vaan yksinkertaisesti tykkään siitä. No, minä tykkään mm. seinäskannereista. Niistä kädessä pidettävistä piipittäjistä, jotka estävät mm. minua tai muuta taloa itse rakentamatonta töräyttämästä poralla suoraan sähköjohtoihin tai metallipalkkeihin, ja jotka ojentavat auttavan äänimerkkinsä myös seinäkoolinkien paikallistamiseksi.
Tässä vaiheessa skannerin hankinta oli ehdottomasti perusteltavissa järkisyin. Olemme ripustamassa yli 20-kiloista televisiota kipsilevyseinään, ja telkkarin telineen ruuvit olisi ihan superkivaa saada osumaan niihin koolinkeihin, ettei tarvitse alkaa ankkuroida tonnikeijukaista pelkkään kipsilevyyn ja sitten jonakin kauniina talven aamuyönä kuunnella, kuinka viereisessä huoneessa ensin sihisee, sitten rutisee ja sitten pamahtaa niin per...usteellisen kovalla äänellä kun telkkari tulla rojahtaa - telineineen, tottakai - stereolaitteiden ja muiden aarteiden päälle.
Järkisyyt olivat kuitenkin kaukana, kun ehdin hädin tuskin ottaa takin pois päältäni ennen kuin olin jo tunkemassa patteria laitteeseen ja testaamassa, miten somasti se piipittää (mitähän se nyt löysi? Entä mitähän tässä kohden on? Mitähän tuo merkki tuossa ruudulla tarkoittaa? Kuka lukee käyttöohjeet ensin? Muut naiset, vissiin. Tai luen minäkin, yleensä.) Kyllä siitä hyvä tulee! Kannatti ostaa!
Ostin minä mansikkakangasta (siis sitä mansikantaimien alle maahan laitettavaa, en mitään puna-vihreää, jonka voi ripustaa ikkunaan) ja multaakin, mutta niistä joskus sitten enemmän tuolla Talikon ja taikasauvan puolella.
tiistai 14. syyskuuta 2010
Post scriptum.
Ai niin. Se Vanha Herra (Silmälasipäinen, ristiä tehnyt), joka edellisellä kerralla sai minulta kuulakärkikynää lainaksi, katsoi hyväksi kiittää kynän lainasta lahjoittamalla minulle yhden niistä katajaisista voiveitsistä, joita hän viikko sitten piirteli jännittävän näköisen mallin kanssa.
Olen otettu, liikuttunut ja superilahtunut.
Olen otettu, liikuttunut ja superilahtunut.
Viilaan ja höylään ja rakastan vaan...
Olen käyttänyt elämäni ensimmäistä kertaa sirkkeliä. Tasohöylää. Sitä toista isoa höylää, jonka nimeä en edes muista (googlaa...) oikohöylää. Kuviosahaa. Kaikenlaisia isoja, kovaäänisiä härpättimiä, joista jokaisen kanssa tärkeintä on VAROA KÄSIÄ.
Puuseppä ja Vanhat Herrat olivat kaikki tosi ystävällisiä auttaessaan milloin missäkin. Parrakas Vanha Herra opasti kädestä pitäen - kirjaimellisesti - mikä on optimaalinen sahausasento. Käytin nimittäin myös käsisahaa. Kahta erilaista. Toisella on kuulemma tarkoitus sahata pääasiassa lankkuja, hienompipiikkisellä voi vedellä poikki myös rimoja. Ihan en muista, miksi se hienompipiikkinen oli minun tapauksessani parempi, mutta ainakin se oli terävämpi.
Sahatessa tulee kuulkaa hiki. Oli aikamoinen työ meikäläiselle kuuma-aaltoiselle sahata yli neljämetrinen lauta 170-senttiseksi. Hävetti ja nauratti yhtä aikaa. Lisäsin muiden mukaanotettavien (kynä, mitta) joukkoon vesipullon...
170-senttinen vietiin ensin oikohöylän luo. Puuseppä opasti noviisia: lauta kannattaa aina laittaa höylään kovera puoli alaspäin (olipa koveruus miten päin tahansa), sillä jos laittaa kuperan puolen alas, eli höylän teriin päin, lauta saattaa keikkua eikä siitä tule tasaista ja suoraa. Keikuta siis lautaa ennen kuin höyläät. Jos keikkuu, käännä toisin päin. Jos ei kovasti keiku, anna höylän laulaa.
Ja niin minä sain laudan yhden leveän ja yhden kapean sivun höylätyksi keskenään suoraan kulmaan. Riemua, jubel! Sen jälkeen mentiin sirkkelille halkaisemaan laudasta niitä rimoja, joita lopulta tarvitaan obeliskin teossa. Tarvitsin ohjeen mukaan 50-millisiä rimoja, joten sirkkelin terä asemoitiin 52 milliin. Miksi? Jäi vähän työstö- ja oikaisuvaraa (sirkkeli jättää riman kylkeen "sahan jäljen" joka sitten tasohöylällä hiottiin pois, tasan siihen 50 milliin).
Samalla opin senkin, että jos laudasta haluaa sahata määräpaksuisia rimoja, sirkkeli vie laudasta sen terän leveyden (tässä tapauksessa 3 mm) verran puutavaraa, eli lautaa ostettaessa täytyy leveyteen laskea riman / rimojen leveyden lisäksi myös sahauskertojen verottama mitta puuta.
Yli neljämetrisestä, 25 milliä paksusta ja 120 milliä leveästä laudasta tuli neljä rimaa, 170 senttiä pitkää, 23 mm paksua ja 50 mm leveää. Ja jäi vielä puutavaraa ylikin. Siitä työstetään sitten obeliskin poikkirimoja.
Pystyrimoihin piti vielä vetää vannesahalla viisto kulma yläpäähän, jotta ne saa sopivaan kulmaan suhteessa obeliskin keskipalikkaan (josta puutavaran puuttessa päätettiin Puusepän kanssa tehdä ohjeen edellyttämästä 50-millisen sijaan 40-millinen). Ei muuta kuin merkkauskynällä viivoja vetelemään ja viivojen mukaan vannesahalla kiilat päistä pois. Puuseppä seurasi vieressä, etten vetele samalla päitä keskisormista (kaikki härpättimet ovat muuten sitten oikeakätisiä varten tehtyjä, terveisin vasenkätinen), ja oli aidosti hämmästyneen ja ilahtuneen näköinen, kun ensikertalainen osasi sahata kerralla suoraan merkkiviivaa pitkin. (Olin ylpeä! Hyvä, blondihkot!) Irronneet kiilatkin Puuseppä ohjeisti säästämään: ne voivat osoittautua hyödyllisiksi milloin missäkin. Esimerkiksi sirkkelöidessä. Joku puulaatu, kuten tammi, saattaa sirkkelissä lähteä kaartumaan itseään kohti (sahattava pala kohti sitä osaa puusta, josta palaa sahataan irti), ja silloin on hyvä kiireesti lyödä kiila osien väliin, jotta sirkkeli ei jumitu, pala kiinni ja räjähdä kappaleiksi (tai jotain sellaista).
Liimasin vielä ennen poislähtöä keskipalikaksi työstettävän pulikan ylijäämärimoista. Sahasin kaksi 34 senttiä pitkää rimanpätkää 20 milliä paksusta ja n. 20 milliä leveästä (vaikka kai sen pitäisi enää olla 14-senttistä, jos alkuperäinen leveys on 120, siitä on otettu 2 x 50 mm rimaa ja 2 x 3 mm sirkkelin leveydestä syömää mittaa pois...) pätkästä.
Opin vielä senkin, että työtilat siivotaan ennen päivän loppua. Herrat (erityisesti Nuori) vetelivät keskuspölynimurilla purut lattioilta - sopivan suurpiirteisesti, työkalut asetettiin paikoilleen, työt vietiin varastoon ja kaapit suljettiin. Siihen kelpaa koululaisten taas seuraavana päivänä tulla toimittamaan omia puutyöaskareitaan.
Minä jatkan onnellisena ensi maanantaina.
Puuseppä ja Vanhat Herrat olivat kaikki tosi ystävällisiä auttaessaan milloin missäkin. Parrakas Vanha Herra opasti kädestä pitäen - kirjaimellisesti - mikä on optimaalinen sahausasento. Käytin nimittäin myös käsisahaa. Kahta erilaista. Toisella on kuulemma tarkoitus sahata pääasiassa lankkuja, hienompipiikkisellä voi vedellä poikki myös rimoja. Ihan en muista, miksi se hienompipiikkinen oli minun tapauksessani parempi, mutta ainakin se oli terävämpi.
Sahatessa tulee kuulkaa hiki. Oli aikamoinen työ meikäläiselle kuuma-aaltoiselle sahata yli neljämetrinen lauta 170-senttiseksi. Hävetti ja nauratti yhtä aikaa. Lisäsin muiden mukaanotettavien (kynä, mitta) joukkoon vesipullon...
170-senttinen vietiin ensin oikohöylän luo. Puuseppä opasti noviisia: lauta kannattaa aina laittaa höylään kovera puoli alaspäin (olipa koveruus miten päin tahansa), sillä jos laittaa kuperan puolen alas, eli höylän teriin päin, lauta saattaa keikkua eikä siitä tule tasaista ja suoraa. Keikuta siis lautaa ennen kuin höyläät. Jos keikkuu, käännä toisin päin. Jos ei kovasti keiku, anna höylän laulaa.
Ja niin minä sain laudan yhden leveän ja yhden kapean sivun höylätyksi keskenään suoraan kulmaan. Riemua, jubel! Sen jälkeen mentiin sirkkelille halkaisemaan laudasta niitä rimoja, joita lopulta tarvitaan obeliskin teossa. Tarvitsin ohjeen mukaan 50-millisiä rimoja, joten sirkkelin terä asemoitiin 52 milliin. Miksi? Jäi vähän työstö- ja oikaisuvaraa (sirkkeli jättää riman kylkeen "sahan jäljen" joka sitten tasohöylällä hiottiin pois, tasan siihen 50 milliin).
Samalla opin senkin, että jos laudasta haluaa sahata määräpaksuisia rimoja, sirkkeli vie laudasta sen terän leveyden (tässä tapauksessa 3 mm) verran puutavaraa, eli lautaa ostettaessa täytyy leveyteen laskea riman / rimojen leveyden lisäksi myös sahauskertojen verottama mitta puuta.
Yli neljämetrisestä, 25 milliä paksusta ja 120 milliä leveästä laudasta tuli neljä rimaa, 170 senttiä pitkää, 23 mm paksua ja 50 mm leveää. Ja jäi vielä puutavaraa ylikin. Siitä työstetään sitten obeliskin poikkirimoja.
Pystyrimoihin piti vielä vetää vannesahalla viisto kulma yläpäähän, jotta ne saa sopivaan kulmaan suhteessa obeliskin keskipalikkaan (josta puutavaran puuttessa päätettiin Puusepän kanssa tehdä ohjeen edellyttämästä 50-millisen sijaan 40-millinen). Ei muuta kuin merkkauskynällä viivoja vetelemään ja viivojen mukaan vannesahalla kiilat päistä pois. Puuseppä seurasi vieressä, etten vetele samalla päitä keskisormista (kaikki härpättimet ovat muuten sitten oikeakätisiä varten tehtyjä, terveisin vasenkätinen), ja oli aidosti hämmästyneen ja ilahtuneen näköinen, kun ensikertalainen osasi sahata kerralla suoraan merkkiviivaa pitkin. (Olin ylpeä! Hyvä, blondihkot!) Irronneet kiilatkin Puuseppä ohjeisti säästämään: ne voivat osoittautua hyödyllisiksi milloin missäkin. Esimerkiksi sirkkelöidessä. Joku puulaatu, kuten tammi, saattaa sirkkelissä lähteä kaartumaan itseään kohti (sahattava pala kohti sitä osaa puusta, josta palaa sahataan irti), ja silloin on hyvä kiireesti lyödä kiila osien väliin, jotta sirkkeli ei jumitu, pala kiinni ja räjähdä kappaleiksi (tai jotain sellaista).
Liimasin vielä ennen poislähtöä keskipalikaksi työstettävän pulikan ylijäämärimoista. Sahasin kaksi 34 senttiä pitkää rimanpätkää 20 milliä paksusta ja n. 20 milliä leveästä (vaikka kai sen pitäisi enää olla 14-senttistä, jos alkuperäinen leveys on 120, siitä on otettu 2 x 50 mm rimaa ja 2 x 3 mm sirkkelin leveydestä syömää mittaa pois...) pätkästä.
Opin vielä senkin, että työtilat siivotaan ennen päivän loppua. Herrat (erityisesti Nuori) vetelivät keskuspölynimurilla purut lattioilta - sopivan suurpiirteisesti, työkalut asetettiin paikoilleen, työt vietiin varastoon ja kaapit suljettiin. Siihen kelpaa koululaisten taas seuraavana päivänä tulla toimittamaan omia puutyöaskareitaan.
Minä jatkan onnellisena ensi maanantaina.
lauantai 11. syyskuuta 2010
Tässä se nuoruus hupenee.
Blondihko lähti puutavarakauppaan. Ja sitten toiseen. Ja vielä kolmanteen.
Niin siinä käy, kun panee naisen miesten töitä tekemään. Ei kun HET-ki-NEN!
Vielä sitä ei ihminen osaa ostaa edes mäntylautaa. Yhdessä paikassa oli vain liian kapeaa. Toiseen paikkaan menin vielä kohtalaisen kevyellä ranteella: no täältä ainakin löytyy. Iso joka kodin tavaratalo ja kaikkea. Sieltä lähdin eteenpäin pikkuruinen kestopuuruuvirasia käsilaukussani. "Jooeimeillä... olis tässä tätä lehtikuusta." Pitäkää tunkkinne. Jaa, sain minä sentään ohjeen mennä Keravalle, Puumesta-nimiseen alan tuotteita tarjolla pitävään myymälään.
Onneksi menin, ja onneksi ennakkoasenteeni todistettiin vääräksi. Sisään kävellessäni näin nimittäin tiskin takana kolme pojanjolppia, joille jokaiselle olisin iän puolesta varmasti kelvannut äidiksi. Kukaan ei nostanut nenäänsäkään (eivät kuitenkaan olleet kaivuuhommissa) vaan jokainen - siis kolme - keskittyi selvittämään edelläni olevan herra-asiakkaan huolenaiheita. Seisoin siinä rumat ajatukset päässä vilistäen, kunnes yksi lippis nousi kohti minuakin.
Ja voi mikä nuorimies sen lippiksen alla oli. Asiantunteva, kärsivällinen (TARVITTIIN), opastava, leppoisasti rupatteleva raahelaislähtöinen (erityispisteet kotiseudun murteesta, siis), jolla ei mennyt sormi suuhun edes siinä vaiheessa, kun lopulta löytyineitä lautoja alettiin tunkea sitikan kyytiin ja miettiä, mitenkäs sen takakontin (aka Yksiö) luukku saadaan edes auttavasti pysymään alhaalla kotimatkan ajan. Lippismies teki omat kommervenkkinsä, minä kietaisin sinisen ikeankassin laudanpäiden ympäri perässäajavien huomioksi (ei mulla muuta ollut siellä Yksiössä) ja pienen kortinvingautuksen jälkeen olin onnellinen ensimmäisten ikiomien puutavarahankintojen omistaja. Tärkeänä ajelin kotia kohti vaihdekeppikäsi lautoja kaulaillen - niiden toinen pää oli nimittäin kiinni tuulilasissa. Ei ole meillä tila-autoa, ei. Eikä peräkärryä. Eikä peräkoukkua.
Käykää ihmeessä Puumestassa Keravalla, ja asioikaa raahelaislähtöisen kanssa. Siinä saa rahalle vastinetta asiakaspalvelunkin tasolla.
No, summa summarum kuitenkin: voi, kun vielä ei ymmärrä, mitä voi ostaa tilalle, jos siinä ensimmäisessä kaupassa ei ole juuri 20 x 120 mm lautaa. Jos olisin ollut oikein viisas, olisin miettinyt ennen ostoksille lähtöä, minkälaista rimaa minun on lopulta laudoista tarkoitus tehdä. Siinä tapauksessa olisin ehkä osannut kertoa jo kymmeneltä myyjälle, mitä voin ottaa, eikä minun olisi tarvinnut viipyä ostosreissullani puoli yhteen. Toisaalta, jos en olisi mennyt siihen toiseen kauppaan, minulla olisi jäänyt puutarhapuolen ilo ja riemu (kts. Talikko ja taikasauva) kokematta. No, kai tämä lopulta oli hyvä reissu. Ja ehkä jonkun ajan päästä osaan päättää, että juu, kyllä se 95-millinen käy, mutta sitä tarvitaan sitten X metriä.
Niin siinä käy, kun panee naisen miesten töitä tekemään. Ei kun HET-ki-NEN!
Vielä sitä ei ihminen osaa ostaa edes mäntylautaa. Yhdessä paikassa oli vain liian kapeaa. Toiseen paikkaan menin vielä kohtalaisen kevyellä ranteella: no täältä ainakin löytyy. Iso joka kodin tavaratalo ja kaikkea. Sieltä lähdin eteenpäin pikkuruinen kestopuuruuvirasia käsilaukussani. "Jooeimeillä... olis tässä tätä lehtikuusta." Pitäkää tunkkinne. Jaa, sain minä sentään ohjeen mennä Keravalle, Puumesta-nimiseen alan tuotteita tarjolla pitävään myymälään.
Onneksi menin, ja onneksi ennakkoasenteeni todistettiin vääräksi. Sisään kävellessäni näin nimittäin tiskin takana kolme pojanjolppia, joille jokaiselle olisin iän puolesta varmasti kelvannut äidiksi. Kukaan ei nostanut nenäänsäkään (eivät kuitenkaan olleet kaivuuhommissa) vaan jokainen - siis kolme - keskittyi selvittämään edelläni olevan herra-asiakkaan huolenaiheita. Seisoin siinä rumat ajatukset päässä vilistäen, kunnes yksi lippis nousi kohti minuakin.
Ja voi mikä nuorimies sen lippiksen alla oli. Asiantunteva, kärsivällinen (TARVITTIIN), opastava, leppoisasti rupatteleva raahelaislähtöinen (erityispisteet kotiseudun murteesta, siis), jolla ei mennyt sormi suuhun edes siinä vaiheessa, kun lopulta löytyineitä lautoja alettiin tunkea sitikan kyytiin ja miettiä, mitenkäs sen takakontin (aka Yksiö) luukku saadaan edes auttavasti pysymään alhaalla kotimatkan ajan. Lippismies teki omat kommervenkkinsä, minä kietaisin sinisen ikeankassin laudanpäiden ympäri perässäajavien huomioksi (ei mulla muuta ollut siellä Yksiössä) ja pienen kortinvingautuksen jälkeen olin onnellinen ensimmäisten ikiomien puutavarahankintojen omistaja. Tärkeänä ajelin kotia kohti vaihdekeppikäsi lautoja kaulaillen - niiden toinen pää oli nimittäin kiinni tuulilasissa. Ei ole meillä tila-autoa, ei. Eikä peräkärryä. Eikä peräkoukkua.
Käykää ihmeessä Puumestassa Keravalla, ja asioikaa raahelaislähtöisen kanssa. Siinä saa rahalle vastinetta asiakaspalvelunkin tasolla.
No, summa summarum kuitenkin: voi, kun vielä ei ymmärrä, mitä voi ostaa tilalle, jos siinä ensimmäisessä kaupassa ei ole juuri 20 x 120 mm lautaa. Jos olisin ollut oikein viisas, olisin miettinyt ennen ostoksille lähtöä, minkälaista rimaa minun on lopulta laudoista tarkoitus tehdä. Siinä tapauksessa olisin ehkä osannut kertoa jo kymmeneltä myyjälle, mitä voin ottaa, eikä minun olisi tarvinnut viipyä ostosreissullani puoli yhteen. Toisaalta, jos en olisi mennyt siihen toiseen kauppaan, minulla olisi jäänyt puutarhapuolen ilo ja riemu (kts. Talikko ja taikasauva) kokematta. No, kai tämä lopulta oli hyvä reissu. Ja ehkä jonkun ajan päästä osaan päättää, että juu, kyllä se 95-millinen käy, mutta sitä tarvitaan sitten X metriä.
maanantai 6. syyskuuta 2010
Blondihko tapaa Oikean Puusepän.
Puutyöraamattuni, osa 1.
Kurssin opettajana on ihan OIKEA Puuseppä. Voi että. Ihminen, joka puhuu puuta, mutta ei heinää. Tietää, miten pitää tehdä, ja ymmärtää, miten kannattaa tehdä. Olen äärettömän vaikuttunut, kuten aina osaajan tavatessani, oli laji mikä tahansa.
Kurssilaisetkin vaikuttivat oikein mukavilta. Meitä oli jopa kolme naista kymmenestä! Yhdelle tulee työn alle lastensängyn tuunaus, toinen tekee upeasta vanhasta moniruutuisesta ikkunasta valtavan kokoista valokuvakehystä suvun kuville; aivan UPEA idea!
Minä aloitan tästä. (Yllättäen valitsin puutarha-aiheisen kohteen...)
Miehet vaikuttivat olleen ennenkin pappia kyydissä, ja tarttuivat kaikennäköisiin härpättimiin kuin minä talikkoon. No, kyllä minäkin kohta huudatan sirkkeliä, oikaisen tasohöylällä ja silitän pintoja laikkahiontakoneella (tai jollain...). En ihan vielä osaa puhua puuta, mutta kyllä minä opin.
Oikea Puuseppä oli kasviobeliskin suhteen oikein kannustava. Sanoi, että on varsin sopiva työ aloittelijalle: tuon valmistuksessa saan käyttää monia koneita ja opetella erilaisia työvaiheita. Hyvä niin; sitä toivoinkin. Ja koneopastusta seuratessani aloin miettiä, että ehkä tuon tekemiseen ei edes mene kovin montaa maanantaita. Huu: joudun kohta miettimään seuraavan työn!
Koska en ollut sittenkään ostanut materiaalia etukäteen, häilyin muiden, tekevien, olkapään takana ja työpöydän äärellä kysellen, mitä itse kukin tekee ja miten. Kaikki olivat niin ystävällisiä ja avuliaita! Oli tosi mukavaa, vaikka yksi vanhempi lajinharjoittaja olikin saanut työlistalleen tehtävän, joka kiilasi ohi hänen alkuperäisen suunnitelmansa, puutarhapenkin. Sukulainen oli menehtynyt, ja hänen haudalleen oli toivottu puuristiä ennen hautakiven hankkimista. Oli aika koskettavaa nähdä ihmisen tekevän ristiä omaiselleen.
Osaavalta herralta tuollaiseenkaan työhön ei kauan aikaa kulunut, ja niinpä näin hänen kohta piirtelevän jännittävän näköisen pahvimuotin avulla kuvioita katajasiivuihin. Kysyttäessä asia selvisi: voiveitsiä. Hän, jos kuka, oli töillään elämänkaaressa kiinni.
Omaa työtäni varten haastattelin Puuseppää: minkälaista puutavaraa kannattaisi hankkia ja mistä. Tarvitsen: mäntylautaa (mahdollisimman oksatonta, sillä rimoja on hankalaa tehdä kovin oksaisesta puusta; onneksi männyssä on vähänlaisesti oksankohtia, kertoi Puuseppä. Mäntyä siksi, että se kestää hyvin ulkonakin.) ja 35 mm kestopuuruuveja.
Sain laudan ostoa varten mitatkin: neljä metriä vähintään 23 mm paksua, 120 mm leveää lautaa ja kolme metriä vähintään 20 mm paksua, 120 mm leveää lautaa. Ja jos kaupassa on vain esim. 25 mm paksua lautaa, ostan sitä. Lisäksi tarvitsen 50 x 50 mm rimaa peräti 30 cm, mutta se kuulemma löytyy jostakin, eli sitä ei tarvitse ostaa. Huokaus! Siihen olisikin varmaan mennyt viimeinenkin killinki... :-)
Seuraavaksi täytyy lähteä puutavarakauppaan. Toivottavasti ruuvit löytyvät autotallista.
perjantai 3. syyskuuta 2010
Blondihko aloittaa puutyöt.
Maanantaina 6.9. illalla astun täysin uuteen, minulle tuikivieraaseen maailmaan. Tattada-daa: kansalaisopiston puutyökurssi saa blondihkon kurssilaisekseen.
Saa nähdä, mitä siitä tulee. Haaveita ja ideoita on ollut pää pullollaan jo pitkään, mutta kyky, taito ja koeteltu kansalaiskunto ovat vielä siellä vaa´an kevyemmässä kupissa. Jännittää, vähän. Miten siellä toimitaan? Entä, jos kaikki muut ovat kokeneita, keskenään tuttuja, ja minä olen ulkona kuin se salaisin haaveeni: kaariportti? Jos en opikaan, vaikka joku yrittäisi kuinka kär-si-väl-li-ses-ti opettaa?
Tahto kai se vie taidon tielle, ja haaveita tarvitaan, jotta jokin voisi toteutua. Aloitanko siilin talvipesästä? (Hemmetti, olen unohtanut TAAS viedä siilille ruokaa. Nyt ulkona on pimeää, ja siellä sataakin. En enää viitsi, flunssakin riepoo. Mutta nyt se reppana joutuu jälleen olemaan koirannaksuitta koko yön.) Yritänkö jotain vaikeampaa, kuten köynnöstukea? Kukkatelinettä? Pitäisi kai päättää jo. Pitäisi kai myös ostaa siihen whateveritwillbe:hin puutavara valmiiksi, jotta pääsisi heti ensimmäisellä kerralla aloittamaan, eikä seisoisi tumput suorina koko kahta ja puolta tuntia. Kamalaa, pitääkin maanantaina vielä soittaa opistolle ja kysyä, miten kannattaisi toimia. Tuskin siellä aloitetaan millään ensiluennolla puun syvimmästä olemuksesta tai demonstraatiolla laitteiden käytöstä.
Mihinkähän olen (viher)peukaloni työntänyt?
Saa nähdä, mitä siitä tulee. Haaveita ja ideoita on ollut pää pullollaan jo pitkään, mutta kyky, taito ja koeteltu kansalaiskunto ovat vielä siellä vaa´an kevyemmässä kupissa. Jännittää, vähän. Miten siellä toimitaan? Entä, jos kaikki muut ovat kokeneita, keskenään tuttuja, ja minä olen ulkona kuin se salaisin haaveeni: kaariportti? Jos en opikaan, vaikka joku yrittäisi kuinka kär-si-väl-li-ses-ti opettaa?
Tahto kai se vie taidon tielle, ja haaveita tarvitaan, jotta jokin voisi toteutua. Aloitanko siilin talvipesästä? (Hemmetti, olen unohtanut TAAS viedä siilille ruokaa. Nyt ulkona on pimeää, ja siellä sataakin. En enää viitsi, flunssakin riepoo. Mutta nyt se reppana joutuu jälleen olemaan koirannaksuitta koko yön.) Yritänkö jotain vaikeampaa, kuten köynnöstukea? Kukkatelinettä? Pitäisi kai päättää jo. Pitäisi kai myös ostaa siihen whateveritwillbe:hin puutavara valmiiksi, jotta pääsisi heti ensimmäisellä kerralla aloittamaan, eikä seisoisi tumput suorina koko kahta ja puolta tuntia. Kamalaa, pitääkin maanantaina vielä soittaa opistolle ja kysyä, miten kannattaisi toimia. Tuskin siellä aloitetaan millään ensiluennolla puun syvimmästä olemuksesta tai demonstraatiolla laitteiden käytöstä.
Mihinkähän olen (viher)peukaloni työntänyt?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)