Muista työvara.

Uuteen asiaan tutustuminen on vähän niinkuin aloittaisi tulitikkutornin rakentamisen. Tornin saa korkeaksi vain, jos tekee pohjatyön huolella. Mitä enemmän on ymmärrystä tulitikkutornien rakentamisesta, sitä tukevamman pohjan osaa tehdä.

Olen hirveän, lapsellisen ylpeä itsestäni, että osaan kysellä, kyseenalaistaa ja olla hermostumatta, jos en ymmärrä. Ehkä sitä todella iän myötä oppii oivaltamaan, että tärkeintä on matka.

Tänään sain käsitteen viime viikolla oppimalleni, eli sille, että 95 milliä leveästä laudasta rimoja työstettäessä täytyy huomioida mm. sirkkelin terän syövän muutaman millin laudan leveydestä rimaa halkaistaessa. Ja että siihen pitää siis varautua puutavaran määrää laskettaessa. Sitä kutsutaan työvaraksi. Minä voisin kutsua sitä työstövaraksikin, pilkunviilaaja kun olen, mutta ehkä työvara on lyhyempi ilmaisu. (Miksi se ei voisi olla työstövara? Silloin käsite avautuisi tumpelommallekin. Taidan alkaa itse käyttää omaa sanaani...)

Tänään laskettiin Puusepän kanssa vaakarimojen pituutta. 11 millin paksuus otettin annettuna suoraan ohjeesta. Pituuden kanssa menikin sitten vähän säätämiseksi, kun halusin karvan verran poiketa kirjan ohjeesta ja viistota rimojen päät juuri päinvastoin kuin kirjassa. Että eikö sitä olisi voinut vain tehdä samanlaiset kuin ohjeessa ja kiinnittää ne sitten ylösalaisin? (Niin minä olisin ilman Puusepän mielenkiintoista ilmettä tehnyt.) Syy ei-ei:hin jäi vielä hämärän peittoon, mutta eiköhän se viimeistään sitten selviä, kun alan kiinnittää rimoja obeliskiin.

Pituuksien kanssa menin sitten vähän metsään. Päivän opetus: jos on olemassa kirjalliset työohjeet, LUE NE. Ohjeessa käskettiin lisätä kunkin riman pituuteen 150 mm, sillä riman on tarkoitus olla kummassakin päässä 75 mm yli pystyriman ulkoreunan. Minä sahasin kaikki - siis kaikki - rimat tasan sen pituisiksi, millä etäisyydellä obeliskin jalat ovat toisistaan kussakin ohjekorkeudessa.

Mitä voin tehdä (muuta kuin noitua itseni alimpaan maanrakoon)? Voin ainakin siirtää rimojen lopullista kiinnityspaikkaa ohjekorkeutta ylemmäs, jolloin 150 milliä liian lyhyet rimat saavatkin kuin taikaiskusta "lisää pituutta". Ovathan obeliskin viistot jalat tietysti sitä lähempänä toisiaan, mitä ylemmäs noustaan. Ei siis iso ongelma.

Tai sitten voin kiinnittää rimat alkuperäisille paikoilleen, jolloin obeliskin kulmat eivät ole niin esteettiset. Varsinkaan, jos jätän rimojen päät viistoamatta. Niinhän en tietenkään aio tehdä. Viistoan päät tasan samaan kulmaan kuin obeliskin jalat, ja näin vaakarimat näyttävät oletuksen mukaan suhteellisen siedettäviltä myös kulmista katsottuna.

Jehna. Mistähän sitä ihminen saisi ostaa lisää kolmiulotteista hahmotuskykyä?

Sain tänään aikaan myös ensimmäisen työtapaturman (vaikka kai tuo rimojen sahaus väärin on sekin yhdenlainen työtapaturma). Otin kotoa mukaan Herra Miehen uuden, hienohampaisen käsisahan - sen, jonka hän osti kai "nyt, kun minäkin alan tarvita työkaluja" - ja sahasin sillä lautaa sopivaan pituuteen. Tuin saamani ohjeen mukaisesti sahan terää peukalonsyrjällä paikoilleen siinä vaiheessa, kun aloin vetää terää pitkin lautaan merkattua viivaa. Tällä kuului varmistaa se, että sahaus lähtee menemään pitkin sitä viivaa. Menikin, mutta meni siinä myös hieman peukalon ihoa kurttuun. Ei isompaa hätää: vähän tuli verta, ja Puuseppä löysi laastaria.

Seuraavasta kohtauksesta tulikin sitten mieleen se yksi Mel Gibson -elokuva, jossa hän ja Rene Russo vertailivat ampumahaavojaan. Sain nimittäin vesihanan alla peukaloa huuhdellessani lähimpänä työskennelleiden herrojen demonstraation heidän "sotavammoistaan". Kuka oli vetäissyt vannesahalla tuohon ja kuka taltalla tähän. Taisin päästä "piireihin"!

Enemmältä vereltä ja suolenpätkiltä säästyin, ja sain kuin sainkin laudasta rimoja. Vähän minua hirvitti sirkkelin äärellä, kun reilut viisi senttiä leveä laudankappale piti vielä sahata kahtia, mutta rohkeasti työntelin palikan kohti vimmatusti pyörivää sirkkelinterää. Ja muistin käyttää vanerista palikkaa työntöapuna. Sain mieltä kohentavaa rohkaisua toiselta niistä muista rouvista, kun hän kannustavasti totesi, että on hienoa, kun uskallan itse sahata. Pakkohan sitä on alusta saakka rohkaistua, jotta myöhemminkin uskaltaa. Ei oikein auta huutaa Puuseppää tai Vanhoja Herroja apuun nyt, jos aion joskus vielä tehdä jotain ihan itse.

Mukavinta tänään: huomaan, että alan jo nyt päästä vähän sinuiksi laitteiden kanssa. Osaan melkein ilman apua käynnistää ja säätää kaikki, ja muistan myös, miten päin puutavara mihinkin laitetaan. Blondihko rulettaa!