Tänään jotenkin tökki kaikki. Jouduin menemään kurssille myöhässä (ei haitannut muita kuin ehkä minua itseäni), ja odottelemaan sitten siellä tumput suorina Puusepän vapautumista, kun en ilman hänen ohjeitaan pääse vielä ollenkaan eteenpäin. Tasohöylässä oli mennyt imuri tukkoon ja sitä siellä sitten miehissä korjailtiin. Male bonding. "Katoppa sinä tuota...", "Ottaako se nyt? Eikö?" "Entä jos kokeilis tätä?"
Saivat toimimaan, ja Puuseppäkin tuli taas kärsivällisesti neuvomaan minua. Välillä tosissaan hävettää, että on kuin avuton viisivuotias (avuttomampi! Ainakin verrattuna meidän oma-aloitteiseen ja valitettavan itseohjautuvaan Vekaraan) ja pitää aina huutaa "Opettajaopettaja, mitämänytteen!?!?"
No nyt mä porasin. Taas sellaisella vekottimella, joka toimi sähköllä ja oli iso. Ei siis mitään käsiporakoneita, ei akullisia eikä johdollisia, vaan tukevaa rautaa ja paljon painoa. On tämä alkuaika siitä kivaa, että kun saman asian tekee monta kertaa, oppii ainakin käyttämään laitteita.
Puuseppä pisti minut poraamaan reiät kahteen kertaan kuhunkin pystypalikkaan. Ensin piti porata tällä isommalla härpättimellä niin iso aukko, että ruuvi saadaan uppoamaan puun sisään kokonaan. 8 mm terällä ruuvin kannan (7 mm) levyinen aukko. Eikä saanut porata läpi, vaan piti jättää sentin verran poraamatta. Näin ruuvin kanta saadaan uppoamaan pystypuun sisään, ruuvi (35 mm) itsessään sitten enää sen sentin verran pystypuuhun, loput keskipalikkaan.
8 millin poranterä jätti pystypuun sisään kätevän kolon, johon saatoin sitten tukea sen ruuvin levyisen poranterän ja porata sillä pystytolppaa sen puuttuvan sentin verran. Läpi meni että lävähti.
Sitten piti tehdä koekasaus koko komeudelle. Tai niin sitä luulisi.
Koko luokasta ei löytynyt ruuvinvääntimiä. Ei yhtään, vaikka niitä piti olla vähintään kaksi. Puuseppä oli luova ja antoi käyttöön paineilmalla toimivan vääntimen (vai porako lie ollut, ehkä niin). Siihen minä sitten kiinnitin välikappaleen (luoja tiennee sen nimenkin) ja päähän torx- eli tähtikantaruuviin sopivan terän. Ja sain ensimmäisen ruuvin menemään koloonsa, melkein. Kunnes välikappale tuli vastaan. Ei mahlu ruuville tehtyyn koloon. Koska on 10-millinen eikä 10-millinen mene 8 millin koloon.
Paineilma-aseella ei ole peruutusvaihdetta, sen opin myös. Ilma ei kulje toiseen suuntaan... hehheh. Eli käsipelillä, kovalla työllä ja innovoinnilla melkein-kiinni-saatu ruuvi irti ja tuumaamaan. "Poraapa nuo reiät uudelleen, kymmenenmillisiksi." Puuseppä sanoi tietysti, että teki tämän ihan opetusmielessä, ja kyllä se sillä hetkellä naurattikin.
Eikä siinä mitään. Oli se aika hieno tunne, kun menin takaisin poran ääreen (hitsi, pakko yrittää googlata, onko poralla oma nimi! Ahaa, pylväsporakone.) ja osasin, kun ensin rohkaistuin vain menemään, itse tehdä kaiken uudelleen: aseta terä, tue pystypuu pidikkeeseen, tarkista porauskohta, laske terä ja anna hurista.
Alemmat pystypuun reiät piti tietysti porata syvemmäksi, kun pystypuu on yläosastaan viistottu. Olin sentään joskus lukenut siitä, että jos ei saa porata läpireikää, poranterään kannattaa kiinnittää maalarinteippi siihen kohtaan, johon saakka terä saa upota porattavan kohteen sisään. Teippailin siis, ja sitten piirtelin teippiin lyijykynällä toista merkkiä siihen kohtaan, johon saakka piti hurista alempia reikiä porattaessa.
Ja takaisin Puusepän oppiin. Nyt päristeltiin taas paineilmaporalla, tällä kertaa se vain sai toimia ruuvinvääntimenä.
Voi älkää antako tietämättömille työvälineitä, joita he eivät osaa käyttää oikein! Ruuvi mennä surahti suoraan läpi koko pystypuusta, ihan kantaa myöten pelkästään siihen keskipalikkaan, johon kaikki pystypuut oli tarkoitus kiinnittää. Sieltä se killitti kirkkaana silmiin, kun nostin pystypuun ylös (hämmästyneenä siitä, että se tosiaan nousi ylös siitä, eikä ollut tarttunut kiinni keskipalikkaan). Puuseppä tuijotti ruuvia suu auki: "MITÄ tapahtui?"
Ruuvi upposi. Eikä noussut enää ylös, vaan pyöri paikallaan kuin tottelematon lapsi. Lopulta Puuseppä haki jonkun teräaseen ja nosti ruuvin sillä ylös. Ruuvi tuli vain puoliksi: se oli katkennut keskeltä kahtia. Voi NÄRPIÖ! Ja Puuseppä kehtasi vielä virnuilla, että eihän se ole edes keskellä palikkaa...
Tämä tällainen zeniläisittäin hitaasti eteneminen ei ole aivan minun luonteeni mukaista. Pitäis olla jo! Toisaalta tämä on Hyvin Avartavaa. Ja tämä blogin kirjoittaminen tukee mukavasti tuota Avartumista, samoin Kaiken Sisäistämistä. Minä olen zen, minä olen Hyvin Zen :-/
Muistatte varmaan, kun kerroin vaipuneeni nirvanaan rautakaupassa työkalupakkihyllyn edessä. Alan pikkuhiljaa ymmärtää, miksi. Se oli kosmoksen viesti siitä, että minä sittenkin tarvitsen työkalupakin. Minun kun pitää jatkossa kantaa puolet meidän autotallin sisällöstä mukanani puutyökurssille. Sahat, pora, ruuvinväännin (no, ehkä meidän ei-paineilmapora ajaa saman asian), mitta, kumilenkkejä (ostamani ruuvauskärkisarjan rasiassa oli kenellekään avautumaton lukitusmekanismi, jonka Puuseppä mursi auki, eikä kantta sitten saanut enää pysymään kiinni... voi tätä tekniikkaa!), maalarinteippiä, kynä, laskin, suorakulma.
Jos hallitsisin ompelun yhtä hyvin kuin... hehhehe, no en TODELLAKAAN hallitse vielä puutöitä paremmin! Jos hallitsisin ompelun yhtä hyvin kuin... hmmm... puutarhatyöt, voisin tehdä itselleni ihan omannäköisen aloittelijan työkalupussin jostakin sopivasta kankaasta, mutta minä olen vissiin näissä "naisten" jutuissa ihan kädetön. En osaa ommella, enkä leipoa. Onneksi osaan edes ruokaa laittaa. Ja syödä sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti