Maanantaina 6.9. illalla astun täysin uuteen, minulle tuikivieraaseen maailmaan. Tattada-daa: kansalaisopiston puutyökurssi saa blondihkon kurssilaisekseen.
Saa nähdä, mitä siitä tulee. Haaveita ja ideoita on ollut pää pullollaan jo pitkään, mutta kyky, taito ja koeteltu kansalaiskunto ovat vielä siellä vaa´an kevyemmässä kupissa. Jännittää, vähän. Miten siellä toimitaan? Entä, jos kaikki muut ovat kokeneita, keskenään tuttuja, ja minä olen ulkona kuin se salaisin haaveeni: kaariportti? Jos en opikaan, vaikka joku yrittäisi kuinka kär-si-väl-li-ses-ti opettaa?
Tahto kai se vie taidon tielle, ja haaveita tarvitaan, jotta jokin voisi toteutua. Aloitanko siilin talvipesästä? (Hemmetti, olen unohtanut TAAS viedä siilille ruokaa. Nyt ulkona on pimeää, ja siellä sataakin. En enää viitsi, flunssakin riepoo. Mutta nyt se reppana joutuu jälleen olemaan koirannaksuitta koko yön.) Yritänkö jotain vaikeampaa, kuten köynnöstukea? Kukkatelinettä? Pitäisi kai päättää jo. Pitäisi kai myös ostaa siihen whateveritwillbe:hin puutavara valmiiksi, jotta pääsisi heti ensimmäisellä kerralla aloittamaan, eikä seisoisi tumput suorina koko kahta ja puolta tuntia. Kamalaa, pitääkin maanantaina vielä soittaa opistolle ja kysyä, miten kannattaisi toimia. Tuskin siellä aloitetaan millään ensiluennolla puun syvimmästä olemuksesta tai demonstraatiolla laitteiden käytöstä.
Mihinkähän olen (viher)peukaloni työntänyt?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti