maanantai 27. syyskuuta 2010

Ei se aina onnistu.

Tänään jotenkin tökki kaikki. Jouduin menemään kurssille myöhässä (ei haitannut muita kuin ehkä minua itseäni), ja odottelemaan sitten siellä tumput suorina Puusepän vapautumista, kun en ilman hänen ohjeitaan pääse vielä ollenkaan eteenpäin. Tasohöylässä oli mennyt imuri tukkoon ja sitä siellä sitten miehissä korjailtiin. Male bonding. "Katoppa sinä tuota...", "Ottaako se nyt? Eikö?" "Entä jos kokeilis tätä?"

Saivat toimimaan, ja Puuseppäkin tuli taas kärsivällisesti neuvomaan minua. Välillä tosissaan hävettää, että on kuin avuton viisivuotias (avuttomampi! Ainakin verrattuna meidän oma-aloitteiseen ja valitettavan itseohjautuvaan Vekaraan) ja pitää aina huutaa "Opettajaopettaja, mitämänytteen!?!?"

No nyt mä porasin. Taas sellaisella vekottimella, joka toimi sähköllä ja oli iso. Ei siis mitään käsiporakoneita, ei akullisia eikä johdollisia, vaan tukevaa rautaa ja paljon painoa. On tämä alkuaika siitä kivaa, että kun saman asian tekee monta kertaa, oppii ainakin käyttämään laitteita.

Puuseppä pisti minut poraamaan reiät kahteen kertaan kuhunkin pystypalikkaan. Ensin piti porata tällä isommalla härpättimellä niin iso aukko, että ruuvi saadaan uppoamaan puun sisään kokonaan. 8 mm terällä ruuvin kannan (7 mm) levyinen aukko. Eikä saanut porata läpi, vaan piti jättää sentin verran poraamatta. Näin ruuvin kanta saadaan uppoamaan pystypuun sisään, ruuvi (35 mm) itsessään sitten enää sen sentin verran pystypuuhun, loput keskipalikkaan.

8 millin poranterä jätti pystypuun sisään kätevän kolon, johon saatoin sitten tukea sen ruuvin levyisen poranterän ja porata sillä pystytolppaa sen puuttuvan sentin verran. Läpi meni että lävähti.

Sitten piti tehdä koekasaus koko komeudelle. Tai niin sitä luulisi.

Koko luokasta ei löytynyt ruuvinvääntimiä. Ei yhtään, vaikka niitä piti olla vähintään kaksi.  Puuseppä oli luova ja antoi käyttöön paineilmalla toimivan vääntimen (vai porako lie ollut, ehkä niin). Siihen minä sitten kiinnitin välikappaleen (luoja tiennee sen nimenkin) ja päähän torx- eli tähtikantaruuviin sopivan terän. Ja sain ensimmäisen ruuvin menemään koloonsa, melkein. Kunnes välikappale tuli vastaan. Ei mahlu ruuville tehtyyn koloon. Koska on 10-millinen eikä 10-millinen mene 8 millin koloon.

Paineilma-aseella ei ole peruutusvaihdetta, sen opin myös. Ilma ei kulje toiseen suuntaan... hehheh. Eli käsipelillä, kovalla työllä ja innovoinnilla melkein-kiinni-saatu ruuvi irti ja tuumaamaan. "Poraapa nuo reiät uudelleen, kymmenenmillisiksi." Puuseppä sanoi tietysti, että teki tämän ihan opetusmielessä, ja kyllä se sillä hetkellä naurattikin.

Eikä siinä mitään. Oli se aika hieno tunne, kun menin takaisin poran ääreen (hitsi, pakko yrittää googlata, onko poralla oma nimi! Ahaa, pylväsporakone.) ja osasin, kun ensin rohkaistuin vain menemään, itse tehdä kaiken uudelleen: aseta terä, tue pystypuu pidikkeeseen, tarkista porauskohta, laske terä ja anna hurista.

Alemmat pystypuun reiät piti tietysti porata syvemmäksi, kun pystypuu on yläosastaan viistottu. Olin sentään joskus lukenut siitä, että jos ei saa porata läpireikää, poranterään kannattaa kiinnittää maalarinteippi siihen kohtaan, johon saakka terä saa upota porattavan kohteen sisään. Teippailin siis, ja sitten piirtelin teippiin lyijykynällä toista merkkiä siihen kohtaan, johon saakka piti hurista alempia reikiä porattaessa.

Ja takaisin Puusepän oppiin. Nyt päristeltiin taas paineilmaporalla, tällä kertaa se vain sai toimia ruuvinvääntimenä.

Voi älkää antako tietämättömille työvälineitä, joita he eivät osaa käyttää oikein! Ruuvi mennä surahti suoraan läpi koko pystypuusta, ihan kantaa myöten pelkästään siihen keskipalikkaan, johon kaikki pystypuut oli tarkoitus kiinnittää. Sieltä se killitti kirkkaana silmiin, kun nostin pystypuun ylös (hämmästyneenä siitä, että se tosiaan nousi ylös siitä, eikä ollut tarttunut kiinni keskipalikkaan). Puuseppä tuijotti ruuvia suu auki: "MITÄ tapahtui?"

Ruuvi upposi. Eikä noussut enää ylös, vaan pyöri paikallaan kuin tottelematon lapsi. Lopulta Puuseppä haki jonkun teräaseen ja nosti ruuvin sillä ylös. Ruuvi tuli vain puoliksi: se oli katkennut keskeltä kahtia. Voi NÄRPIÖ! Ja Puuseppä kehtasi vielä virnuilla, että eihän se ole edes keskellä palikkaa...

Tämä tällainen zeniläisittäin hitaasti eteneminen ei ole aivan minun luonteeni mukaista. Pitäis olla jo! Toisaalta tämä on Hyvin Avartavaa. Ja tämä blogin kirjoittaminen tukee mukavasti tuota Avartumista, samoin Kaiken Sisäistämistä. Minä olen zen, minä olen Hyvin Zen :-/

Muistatte varmaan, kun kerroin vaipuneeni nirvanaan rautakaupassa työkalupakkihyllyn edessä. Alan pikkuhiljaa ymmärtää, miksi. Se oli kosmoksen viesti siitä, että minä sittenkin tarvitsen työkalupakin. Minun kun pitää jatkossa kantaa puolet meidän autotallin sisällöstä mukanani puutyökurssille. Sahat, pora, ruuvinväännin (no, ehkä meidän ei-paineilmapora ajaa saman asian), mitta, kumilenkkejä (ostamani ruuvauskärkisarjan rasiassa oli kenellekään avautumaton lukitusmekanismi, jonka Puuseppä mursi auki, eikä kantta sitten saanut enää pysymään kiinni... voi tätä tekniikkaa!), maalarinteippiä, kynä, laskin, suorakulma.

Jos hallitsisin ompelun yhtä hyvin kuin... hehhehe, no en TODELLAKAAN hallitse vielä puutöitä paremmin! Jos hallitsisin ompelun yhtä hyvin kuin... hmmm... puutarhatyöt, voisin tehdä itselleni ihan omannäköisen aloittelijan työkalupussin jostakin sopivasta kankaasta, mutta minä olen vissiin näissä "naisten" jutuissa ihan kädetön. En osaa ommella, enkä leipoa. Onneksi osaan edes ruokaa laittaa. Ja syödä sitä.

perjantai 24. syyskuuta 2010

Minä tarvitsen hillohyllyn.

Seuraava puutyöni - jos koskaan saan sen köynnöstuen valmiiksi - taitaa olla hylly. Olen tänä syksynä säilönyt niin poikkeuksellisen paljon kaikkea, että jääkaappi ei vedä enää kohta edes maitopurkkia. Vaikka olen tarkasti umpioinut jokaisen purkin (voi sitä iloista kliksahdusta, kun kansi painuu kiinni!), en silti osaa säilyttää hilloja muualla. Yritän sanoa itselleni, että ovathan ne lämpimässä hyllyssä kaupoissakin, mutta... Eikä minulla olisi niille lämpimässäkään paikkaa.

Hillohylly olisi aika soma. Vähän niinkuin maustehylly, mutta isommassa mittakaavassa. Saisi purkit ja purnukat riviin, näyttäisi nätiltä (mummojen kylmäkellarien ja maakellarien estetiikkaa) ja voisi sijoittaa vaikka autotalliin, sinne pakastimen viereen, polkupyörien ja ruohonleikkureiden ja sahojen ja Eka Vekaran ulkolelujen väliin. (Ei, me emme pidä autoa autotallissa.) Ovia siihen ei välttämättä tarvitsisi, olisivathan purkit nättejä hyllyillä nököttäessään. Ja siitä ne olisivat yhdellä silmäyksellä myös nähtävissä.

Laitetaan korvan taakse.

maanantai 20. syyskuuta 2010

Muista työvara.

Uuteen asiaan tutustuminen on vähän niinkuin aloittaisi tulitikkutornin rakentamisen. Tornin saa korkeaksi vain, jos tekee pohjatyön huolella. Mitä enemmän on ymmärrystä tulitikkutornien rakentamisesta, sitä tukevamman pohjan osaa tehdä.

Olen hirveän, lapsellisen ylpeä itsestäni, että osaan kysellä, kyseenalaistaa ja olla hermostumatta, jos en ymmärrä. Ehkä sitä todella iän myötä oppii oivaltamaan, että tärkeintä on matka.

Tänään sain käsitteen viime viikolla oppimalleni, eli sille, että 95 milliä leveästä laudasta rimoja työstettäessä täytyy huomioida mm. sirkkelin terän syövän muutaman millin laudan leveydestä rimaa halkaistaessa. Ja että siihen pitää siis varautua puutavaran määrää laskettaessa. Sitä kutsutaan työvaraksi. Minä voisin kutsua sitä työstövaraksikin, pilkunviilaaja kun olen, mutta ehkä työvara on lyhyempi ilmaisu. (Miksi se ei voisi olla työstövara? Silloin käsite avautuisi tumpelommallekin. Taidan alkaa itse käyttää omaa sanaani...)

Tänään laskettiin Puusepän kanssa vaakarimojen pituutta. 11 millin paksuus otettin annettuna suoraan ohjeesta. Pituuden kanssa menikin sitten vähän säätämiseksi, kun halusin karvan verran poiketa kirjan ohjeesta ja viistota rimojen päät juuri päinvastoin kuin kirjassa. Että eikö sitä olisi voinut vain tehdä samanlaiset kuin ohjeessa ja kiinnittää ne sitten ylösalaisin? (Niin minä olisin ilman Puusepän mielenkiintoista ilmettä tehnyt.) Syy ei-ei:hin jäi vielä hämärän peittoon, mutta eiköhän se viimeistään sitten selviä, kun alan kiinnittää rimoja obeliskiin.

Pituuksien kanssa menin sitten vähän metsään. Päivän opetus: jos on olemassa kirjalliset työohjeet, LUE NE. Ohjeessa käskettiin lisätä kunkin riman pituuteen 150 mm, sillä riman on tarkoitus olla kummassakin päässä 75 mm yli pystyriman ulkoreunan. Minä sahasin kaikki - siis kaikki - rimat tasan sen pituisiksi, millä etäisyydellä obeliskin jalat ovat toisistaan kussakin ohjekorkeudessa.

Mitä voin tehdä (muuta kuin noitua itseni alimpaan maanrakoon)? Voin ainakin siirtää rimojen lopullista kiinnityspaikkaa ohjekorkeutta ylemmäs, jolloin 150 milliä liian lyhyet rimat saavatkin kuin taikaiskusta "lisää pituutta". Ovathan obeliskin viistot jalat tietysti sitä lähempänä toisiaan, mitä ylemmäs noustaan. Ei siis iso ongelma.

Tai sitten voin kiinnittää rimat alkuperäisille paikoilleen, jolloin obeliskin kulmat eivät ole niin esteettiset. Varsinkaan, jos jätän rimojen päät viistoamatta. Niinhän en tietenkään aio tehdä. Viistoan päät tasan samaan kulmaan kuin obeliskin jalat, ja näin vaakarimat näyttävät oletuksen mukaan suhteellisen siedettäviltä myös kulmista katsottuna.

Jehna. Mistähän sitä ihminen saisi ostaa lisää kolmiulotteista hahmotuskykyä?

Sain tänään aikaan myös ensimmäisen työtapaturman (vaikka kai tuo rimojen sahaus väärin on sekin yhdenlainen työtapaturma). Otin kotoa mukaan Herra Miehen uuden, hienohampaisen käsisahan - sen, jonka hän osti kai "nyt, kun minäkin alan tarvita työkaluja" - ja sahasin sillä lautaa sopivaan pituuteen. Tuin saamani ohjeen mukaisesti sahan terää peukalonsyrjällä paikoilleen siinä vaiheessa, kun aloin vetää terää pitkin lautaan merkattua viivaa. Tällä kuului varmistaa se, että sahaus lähtee menemään pitkin sitä viivaa. Menikin, mutta meni siinä myös hieman peukalon ihoa kurttuun. Ei isompaa hätää: vähän tuli verta, ja Puuseppä löysi laastaria.

Seuraavasta kohtauksesta tulikin sitten mieleen se yksi Mel Gibson -elokuva, jossa hän ja Rene Russo vertailivat ampumahaavojaan. Sain nimittäin vesihanan alla peukaloa huuhdellessani lähimpänä työskennelleiden herrojen demonstraation heidän "sotavammoistaan". Kuka oli vetäissyt vannesahalla tuohon ja kuka taltalla tähän. Taisin päästä "piireihin"!

Enemmältä vereltä ja suolenpätkiltä säästyin, ja sain kuin sainkin laudasta rimoja. Vähän minua hirvitti sirkkelin äärellä, kun reilut viisi senttiä leveä laudankappale piti vielä sahata kahtia, mutta rohkeasti työntelin palikan kohti vimmatusti pyörivää sirkkelinterää. Ja muistin käyttää vanerista palikkaa työntöapuna. Sain mieltä kohentavaa rohkaisua toiselta niistä muista rouvista, kun hän kannustavasti totesi, että on hienoa, kun uskallan itse sahata. Pakkohan sitä on alusta saakka rohkaistua, jotta myöhemminkin uskaltaa. Ei oikein auta huutaa Puuseppää tai Vanhoja Herroja apuun nyt, jos aion joskus vielä tehdä jotain ihan itse.

Mukavinta tänään: huomaan, että alan jo nyt päästä vähän sinuiksi laitteiden kanssa. Osaan melkein ilman apua käynnistää ja säätää kaikki, ja muistan myös, miten päin puutavara mihinkin laitetaan. Blondihko rulettaa!

torstai 16. syyskuuta 2010

Asevarustelukierre käsillä.

Mikähän siinä on, että vaatteita ostan vain hetken inspiraatiosta, enkä todellakaan pidä mistään perinteisestä shoppailusta, mutta laitapa minut puutarhamyymälään tai - näköjään - rautakauppaan ("kodin tavarataloon") niin suit sait sukkelaan siellä hyllyjen välissä hurahtaa puolitoista tuntia. Seison maalihyllyillä miettien, mikähän kaikista maailman tuotteista sopisi kasvilavojeni pinnoille aiheuttamatta meille porkkanan loppukäyttäjille vaikkapa kasvojen sinistymistä ja osittaista hiustenlähtöä (no, tämä nyt on oikeastaan sitä puutarha-asiaa, ja miettiminen on todellista punnintaa ja pohdintaa, saattaahan tämä olla a matter of life and death). Mutta että haltioidun nyt luvan kanssa käsisahojen vertailusta. Sopiiko tämä käteen vai ei, onko painava, tykkäänkö väristä (on minussa sentään kuitenkin se naisellinenkin puoli!). Tein päätöstä kolmen sahan välillä varmaan 20 minuuttia ennen kuin tajusin, että olen tosi, TOSI tyhmä, jos haluan harrastuksen tässä vaiheessa oman sahan, enkä käytä niitä (useita), joita jo valmiiksi roikkuu nauloissa meidän autotallin seinällä.

Työkalupakkeja tuijottaessani ymmärsin jo oman naurettavuuteni. Minulla pitää olla kynä, se saha, rullamitta (ostin talouteen uuden 3 metrin mitan ja konfiskoin omaan käyttööni sen entisen, jonka kotelo on pieni ja joka mahtuu minullakin tarvittaessa taskuun), ja ruuvausteräsarja. Minä En Tarvitse Työkalupakkia. Todennäköisesti koskaan. Kunhan sahassa on teräsuoja, sekin kulkee muiden tilpehöörien mukana kurssille vaikka siinä samassa repussa, jota sinne muutenkin ronttaan mukanani.

Ruuvaussarjan kanssa jouduin toimimaan rohkeasti oman pääni mukaan. Siinä kodin tavaratalossa, jossa minä kävin huumaantumassa, ei ollut myytävänä sen merkkisiä sarjoja, joita minulle tehokkaina ja hyvinä kurssilla suositeltiin (kiitos taas, herrat). Ostin sen, mitä talo myi, kunhan katsoin, että siinä oli mielestäni - huom. kokemuksen SYVÄ rintaääni - riittävästi teriä. Tavallisiin ruuveihin, ristipääruuveihin ja niihin, joita kutsutaan torxeiksi. Kumma nimi, mikseivät ne voi olla tähtiä? Sitähän ne meisselinkolot eniten muistuttavat. Ainakin minusta.

Tein samalla reissulla ostoksia myös Herra Miehen tilauksesta. Sikaflexiä ulkoseinän rakojen tiivistykseen, kyllästysainetta laudanhelmoihin, ja se työkalu, jonka avulla naulat lyödään loppuun saakka seinään tms. ilman, että tarvitsee pelätä vasaran jälkiä puun pinnassa. Uskokaa tai älkää, minä tiesin sen nimen jo ennen kuin Siippa sen sanoi, ja ällistytin sillä itseni aivan peräseinään saakka. Mistä minä tiedän, että se on tuurna?? Voi kuulkaa, älkää kysykö. Vastaus tuli niin selkäytimestä, että itseänikin pelotti.

Ilahdutin itseäni vielä estetiikalla (johtokouruja piilottamaan kohta seinälle nostettavan telkkarin piuhat), ja oikein markkinointigurun malliesimerkkihankinnalla. Olen kertakaikkiaan vempelefriikki, jos niissä mitenkään on jokin järki tai viehätys tai jos vain ällistelen laitteen toimivuutta, käsittämätöntä tekniikkaa (miten "ne" ovat osanneet tehdä tuollaista? Tänään tuijotin aivan lumoutuneena apteekin elektronisia lääkkeennoutajia lasikaapeissaan ja suorastaan Rakastan Ikean itsepalveluautomaatteja) tai vaan yksinkertaisesti tykkään siitä. No, minä tykkään mm. seinäskannereista. Niistä kädessä pidettävistä piipittäjistä, jotka estävät mm. minua tai muuta taloa itse rakentamatonta töräyttämästä poralla suoraan sähköjohtoihin tai metallipalkkeihin, ja jotka ojentavat auttavan äänimerkkinsä myös seinäkoolinkien paikallistamiseksi.

Tässä vaiheessa skannerin hankinta oli ehdottomasti perusteltavissa järkisyin. Olemme ripustamassa yli 20-kiloista televisiota kipsilevyseinään, ja telkkarin telineen ruuvit olisi ihan superkivaa saada osumaan niihin koolinkeihin, ettei tarvitse alkaa ankkuroida tonnikeijukaista pelkkään kipsilevyyn ja sitten jonakin kauniina talven aamuyönä kuunnella, kuinka viereisessä huoneessa ensin sihisee, sitten rutisee ja sitten pamahtaa niin per...usteellisen kovalla äänellä kun telkkari tulla rojahtaa - telineineen, tottakai - stereolaitteiden ja muiden aarteiden päälle.

Järkisyyt olivat kuitenkin kaukana, kun ehdin hädin tuskin ottaa takin pois päältäni ennen kuin olin jo tunkemassa patteria laitteeseen ja testaamassa, miten somasti se piipittää (mitähän se nyt löysi? Entä mitähän tässä kohden on? Mitähän tuo merkki tuossa ruudulla tarkoittaa? Kuka lukee käyttöohjeet ensin? Muut naiset, vissiin. Tai luen minäkin, yleensä.) Kyllä siitä hyvä tulee! Kannatti ostaa!

Ostin minä mansikkakangasta (siis sitä mansikantaimien alle maahan laitettavaa, en mitään puna-vihreää, jonka voi ripustaa ikkunaan) ja multaakin, mutta niistä joskus sitten enemmän tuolla Talikon ja taikasauvan puolella.

tiistai 14. syyskuuta 2010

Post scriptum.

Ai niin. Se Vanha Herra (Silmälasipäinen, ristiä tehnyt), joka edellisellä kerralla sai minulta kuulakärkikynää lainaksi, katsoi hyväksi kiittää kynän lainasta lahjoittamalla minulle yhden niistä katajaisista voiveitsistä, joita hän viikko sitten piirteli jännittävän näköisen mallin kanssa.

Olen otettu, liikuttunut ja superilahtunut.

Viilaan ja höylään ja rakastan vaan...

Olen käyttänyt elämäni ensimmäistä kertaa sirkkeliä. Tasohöylää. Sitä toista isoa höylää, jonka nimeä en edes muista (googlaa...) oikohöylää. Kuviosahaa. Kaikenlaisia isoja, kovaäänisiä härpättimiä, joista jokaisen kanssa tärkeintä on VAROA KÄSIÄ.

Puuseppä ja Vanhat Herrat olivat kaikki tosi ystävällisiä auttaessaan milloin missäkin. Parrakas Vanha Herra opasti kädestä pitäen - kirjaimellisesti - mikä on optimaalinen sahausasento. Käytin nimittäin myös käsisahaa. Kahta erilaista. Toisella on kuulemma tarkoitus sahata pääasiassa lankkuja, hienompipiikkisellä voi vedellä poikki myös rimoja. Ihan en muista, miksi se hienompipiikkinen oli minun tapauksessani parempi, mutta ainakin se oli terävämpi.

Sahatessa tulee kuulkaa hiki. Oli aikamoinen työ meikäläiselle kuuma-aaltoiselle sahata yli neljämetrinen lauta 170-senttiseksi. Hävetti ja nauratti yhtä aikaa. Lisäsin muiden mukaanotettavien (kynä, mitta) joukkoon vesipullon...

170-senttinen vietiin ensin oikohöylän luo. Puuseppä opasti noviisia: lauta kannattaa aina laittaa höylään kovera puoli alaspäin (olipa koveruus miten päin tahansa), sillä jos laittaa kuperan puolen alas, eli höylän teriin päin, lauta saattaa keikkua eikä siitä tule tasaista ja suoraa. Keikuta siis lautaa ennen kuin höyläät. Jos keikkuu, käännä toisin päin. Jos ei kovasti keiku, anna höylän laulaa.

Ja niin minä sain laudan yhden leveän ja yhden kapean sivun höylätyksi keskenään suoraan kulmaan. Riemua, jubel! Sen jälkeen mentiin sirkkelille halkaisemaan laudasta niitä rimoja, joita lopulta tarvitaan obeliskin teossa. Tarvitsin ohjeen mukaan 50-millisiä rimoja, joten sirkkelin terä asemoitiin 52 milliin. Miksi? Jäi vähän työstö- ja oikaisuvaraa (sirkkeli jättää riman kylkeen "sahan jäljen" joka sitten tasohöylällä hiottiin pois, tasan siihen 50 milliin).

Samalla opin senkin, että jos laudasta haluaa sahata määräpaksuisia rimoja, sirkkeli vie laudasta sen terän leveyden (tässä tapauksessa 3 mm) verran puutavaraa, eli lautaa ostettaessa täytyy leveyteen laskea riman / rimojen leveyden lisäksi myös sahauskertojen verottama mitta puuta.

Yli neljämetrisestä, 25 milliä paksusta ja 120 milliä leveästä laudasta tuli neljä rimaa, 170 senttiä pitkää, 23 mm paksua ja 50 mm leveää. Ja jäi vielä puutavaraa ylikin. Siitä työstetään sitten obeliskin poikkirimoja.

Pystyrimoihin piti vielä vetää vannesahalla viisto kulma yläpäähän, jotta ne saa sopivaan kulmaan suhteessa obeliskin keskipalikkaan (josta puutavaran puuttessa päätettiin Puusepän kanssa tehdä ohjeen edellyttämästä 50-millisen sijaan 40-millinen). Ei muuta kuin merkkauskynällä viivoja vetelemään ja viivojen mukaan vannesahalla kiilat päistä pois. Puuseppä seurasi vieressä, etten vetele samalla päitä keskisormista (kaikki härpättimet ovat muuten sitten oikeakätisiä varten tehtyjä, terveisin vasenkätinen), ja oli aidosti hämmästyneen ja ilahtuneen näköinen, kun ensikertalainen osasi sahata kerralla suoraan merkkiviivaa pitkin. (Olin ylpeä! Hyvä, blondihkot!) Irronneet kiilatkin Puuseppä ohjeisti säästämään: ne voivat osoittautua hyödyllisiksi milloin missäkin. Esimerkiksi sirkkelöidessä. Joku puulaatu, kuten tammi, saattaa sirkkelissä lähteä kaartumaan itseään kohti (sahattava pala kohti sitä osaa puusta, josta palaa sahataan irti), ja silloin on hyvä kiireesti lyödä kiila osien väliin, jotta sirkkeli ei jumitu, pala kiinni ja räjähdä kappaleiksi (tai jotain sellaista).

Liimasin vielä ennen poislähtöä keskipalikaksi työstettävän pulikan ylijäämärimoista. Sahasin kaksi 34 senttiä pitkää rimanpätkää 20 milliä paksusta ja n. 20 milliä leveästä (vaikka kai sen pitäisi enää olla 14-senttistä, jos alkuperäinen leveys on 120, siitä on otettu 2 x 50 mm rimaa ja 2 x 3 mm sirkkelin leveydestä syömää mittaa pois...) pätkästä.

Opin vielä senkin, että työtilat siivotaan ennen päivän loppua. Herrat (erityisesti Nuori) vetelivät keskuspölynimurilla purut lattioilta - sopivan suurpiirteisesti, työkalut asetettiin paikoilleen, työt vietiin varastoon ja kaapit suljettiin. Siihen kelpaa koululaisten taas seuraavana päivänä tulla toimittamaan omia puutyöaskareitaan.

Minä jatkan onnellisena ensi maanantaina.

lauantai 11. syyskuuta 2010

Tässä se nuoruus hupenee.

Blondihko lähti puutavarakauppaan. Ja sitten toiseen. Ja vielä kolmanteen.

Niin siinä käy, kun panee naisen miesten töitä tekemään. Ei kun HET-ki-NEN!

Vielä sitä ei ihminen osaa ostaa edes mäntylautaa. Yhdessä paikassa oli vain liian kapeaa. Toiseen paikkaan menin vielä kohtalaisen kevyellä ranteella: no täältä ainakin löytyy. Iso joka kodin tavaratalo ja kaikkea. Sieltä lähdin eteenpäin pikkuruinen kestopuuruuvirasia käsilaukussani. "Jooeimeillä... olis tässä tätä lehtikuusta." Pitäkää tunkkinne. Jaa, sain minä sentään ohjeen mennä Keravalle, Puumesta-nimiseen alan tuotteita tarjolla pitävään myymälään.

Onneksi menin, ja onneksi ennakkoasenteeni todistettiin vääräksi. Sisään kävellessäni näin nimittäin tiskin takana kolme pojanjolppia, joille jokaiselle olisin iän puolesta varmasti kelvannut äidiksi. Kukaan ei nostanut nenäänsäkään (eivät kuitenkaan olleet kaivuuhommissa) vaan jokainen - siis kolme - keskittyi selvittämään edelläni olevan herra-asiakkaan huolenaiheita. Seisoin siinä rumat ajatukset päässä vilistäen, kunnes yksi lippis nousi kohti minuakin.

Ja voi mikä nuorimies sen lippiksen alla oli. Asiantunteva, kärsivällinen (TARVITTIIN), opastava, leppoisasti rupatteleva raahelaislähtöinen (erityispisteet kotiseudun murteesta, siis), jolla ei mennyt sormi suuhun edes siinä vaiheessa, kun lopulta löytyineitä lautoja alettiin tunkea sitikan kyytiin ja miettiä, mitenkäs sen takakontin (aka Yksiö) luukku saadaan edes auttavasti pysymään alhaalla kotimatkan ajan. Lippismies teki omat kommervenkkinsä, minä kietaisin sinisen ikeankassin laudanpäiden ympäri perässäajavien huomioksi (ei mulla muuta ollut siellä Yksiössä) ja pienen kortinvingautuksen jälkeen olin onnellinen ensimmäisten ikiomien puutavarahankintojen omistaja. Tärkeänä ajelin kotia kohti vaihdekeppikäsi lautoja kaulaillen - niiden toinen pää oli nimittäin kiinni tuulilasissa. Ei ole meillä tila-autoa, ei. Eikä peräkärryä. Eikä peräkoukkua.

Käykää ihmeessä Puumestassa Keravalla, ja asioikaa raahelaislähtöisen kanssa. Siinä saa rahalle vastinetta asiakaspalvelunkin tasolla.

No, summa summarum kuitenkin: voi, kun vielä ei ymmärrä, mitä voi ostaa tilalle, jos siinä ensimmäisessä kaupassa ei ole juuri 20 x 120 mm lautaa. Jos olisin ollut oikein viisas, olisin miettinyt ennen ostoksille lähtöä, minkälaista rimaa minun on lopulta laudoista tarkoitus tehdä. Siinä tapauksessa olisin ehkä osannut kertoa jo kymmeneltä myyjälle, mitä voin ottaa, eikä minun olisi tarvinnut viipyä ostosreissullani puoli yhteen. Toisaalta, jos en olisi mennyt siihen toiseen kauppaan, minulla olisi jäänyt puutarhapuolen ilo ja riemu (kts. Talikko ja taikasauva) kokematta. No, kai tämä lopulta oli hyvä reissu. Ja ehkä jonkun ajan päästä osaan päättää, että juu, kyllä se 95-millinen käy, mutta sitä tarvitaan sitten X metriä.

maanantai 6. syyskuuta 2010

Blondihko tapaa Oikean Puusepän.


Puutyöraamattuni, osa 1.

Kurssin opettajana on ihan OIKEA Puuseppä. Voi että. Ihminen, joka puhuu puuta, mutta ei heinää. Tietää, miten pitää tehdä, ja ymmärtää, miten kannattaa tehdä. Olen äärettömän vaikuttunut, kuten aina osaajan tavatessani, oli laji mikä tahansa.
Kurssilaisetkin vaikuttivat oikein mukavilta. Meitä oli jopa kolme naista kymmenestä! Yhdelle tulee työn alle lastensängyn tuunaus, toinen tekee upeasta vanhasta moniruutuisesta ikkunasta valtavan kokoista valokuvakehystä suvun kuville; aivan UPEA idea!
Minä aloitan tästä. (Yllättäen valitsin puutarha-aiheisen kohteen...)


Miehet vaikuttivat olleen ennenkin pappia kyydissä, ja tarttuivat kaikennäköisiin härpättimiin kuin minä talikkoon. No, kyllä minäkin kohta huudatan sirkkeliä, oikaisen tasohöylällä ja silitän pintoja laikkahiontakoneella (tai jollain...). En ihan vielä osaa puhua puuta, mutta kyllä minä opin.
Oikea Puuseppä oli kasviobeliskin suhteen oikein kannustava. Sanoi, että on varsin sopiva työ aloittelijalle: tuon valmistuksessa saan käyttää monia koneita ja opetella erilaisia työvaiheita. Hyvä niin; sitä toivoinkin. Ja koneopastusta seuratessani aloin miettiä, että ehkä tuon tekemiseen ei edes mene kovin montaa maanantaita. Huu: joudun kohta miettimään seuraavan työn!
Koska en ollut sittenkään ostanut materiaalia etukäteen, häilyin muiden, tekevien, olkapään takana ja työpöydän äärellä kysellen, mitä itse kukin tekee ja miten. Kaikki olivat niin ystävällisiä ja avuliaita! Oli tosi mukavaa, vaikka yksi vanhempi lajinharjoittaja olikin saanut työlistalleen tehtävän, joka kiilasi ohi hänen alkuperäisen suunnitelmansa, puutarhapenkin. Sukulainen oli menehtynyt, ja hänen haudalleen oli toivottu puuristiä ennen hautakiven hankkimista. Oli aika koskettavaa nähdä ihmisen tekevän ristiä omaiselleen.
Osaavalta herralta tuollaiseenkaan työhön ei kauan aikaa kulunut, ja niinpä näin hänen kohta piirtelevän jännittävän näköisen pahvimuotin avulla kuvioita katajasiivuihin. Kysyttäessä asia selvisi: voiveitsiä. Hän, jos kuka, oli töillään elämänkaaressa kiinni.
Omaa työtäni varten haastattelin Puuseppää: minkälaista puutavaraa kannattaisi hankkia ja mistä. Tarvitsen: mäntylautaa (mahdollisimman oksatonta, sillä rimoja on hankalaa tehdä kovin oksaisesta puusta; onneksi männyssä on vähänlaisesti oksankohtia, kertoi Puuseppä. Mäntyä siksi, että se kestää hyvin ulkonakin.) ja 35 mm kestopuuruuveja.

Sain laudan ostoa varten mitatkin: neljä metriä vähintään 23 mm paksua, 120 mm leveää lautaa ja kolme metriä vähintään 20 mm paksua, 120 mm leveää lautaa. Ja jos kaupassa on vain esim. 25 mm paksua lautaa, ostan sitä. Lisäksi tarvitsen 50 x 50 mm rimaa peräti 30 cm, mutta se kuulemma löytyy jostakin, eli sitä ei tarvitse ostaa. Huokaus! Siihen olisikin varmaan mennyt viimeinenkin killinki... :-)
Seuraavaksi täytyy lähteä puutavarakauppaan. Toivottavasti ruuvit löytyvät autotallista.

perjantai 3. syyskuuta 2010

Blondihko aloittaa puutyöt.

Maanantaina 6.9. illalla astun täysin uuteen, minulle tuikivieraaseen maailmaan. Tattada-daa: kansalaisopiston puutyökurssi saa blondihkon kurssilaisekseen.

Saa nähdä, mitä siitä tulee. Haaveita ja ideoita on ollut pää pullollaan jo pitkään, mutta kyky, taito ja koeteltu kansalaiskunto ovat vielä siellä vaa´an kevyemmässä kupissa. Jännittää, vähän. Miten siellä toimitaan? Entä, jos kaikki muut ovat kokeneita, keskenään tuttuja, ja minä olen ulkona kuin se salaisin haaveeni: kaariportti? Jos en opikaan, vaikka joku yrittäisi kuinka kär-si-väl-li-ses-ti opettaa?

Tahto kai se vie taidon tielle, ja haaveita tarvitaan, jotta jokin voisi toteutua. Aloitanko siilin talvipesästä? (Hemmetti, olen unohtanut TAAS viedä siilille ruokaa. Nyt ulkona on pimeää, ja siellä sataakin. En enää viitsi, flunssakin riepoo. Mutta nyt se reppana joutuu jälleen olemaan koirannaksuitta koko yön.) Yritänkö jotain vaikeampaa, kuten köynnöstukea? Kukkatelinettä? Pitäisi kai päättää jo. Pitäisi kai myös ostaa siihen whateveritwillbe:hin puutavara valmiiksi, jotta pääsisi heti ensimmäisellä kerralla aloittamaan, eikä seisoisi tumput suorina koko kahta ja puolta tuntia. Kamalaa, pitääkin maanantaina vielä soittaa opistolle ja kysyä, miten kannattaisi toimia. Tuskin siellä aloitetaan millään ensiluennolla puun syvimmästä olemuksesta tai demonstraatiolla laitteiden käytöstä.

Mihinkähän olen (viher)peukaloni työntänyt?