Ostin joku vuosi sitten huonekalukirpputorilta ihanan kolmeosaisen sarjapöydän. Kaunista 50-60-luvun tyyliä, siro ja yksinkertainen kokonaisuus.
Ottipa sitten kerran Eka Vekara pöydät päältäajettavan lelumoponsa katsastuskonttoriksi. Värkkäsi aikansa, kunnes ylimmäinen - pienin - pöytä tuli rytinällä lattialle. Samalla rytinällä siitä katkesi yksi jalka. Meni ihan ylhäältä poikki, ja rumasti vielä (tietysti). Ei napsahtanut liitoskohdasta, vaan liitoskohdan vierestä, ikävästi vinottain.
Tähän saakka jalkapuoli pöytä on odottanut hyvää hetkeä autotallissa, mutta kun sain sen obeliskin nyt ns. valmiiksi, päätin ottaa pöydät mukaan puutyökurssille ja tehdä pikkuhommana jalan liimauksen ja mahdollisesti kaikkien pöytälevyjen hionnan / uudelleen lakkauksen. Onhan ensi viikolla taukokin, syysloman vuoksi.
HAH! Pikkuhomma oli ainoastaan se, että Puuseppä sanoi jalan liimaamisen pitävästi olevan aika mahdoton tehtävä. Voi kerppolan väki. Voisin kuulemma yrittää, mutta ei se kuitenkaan kunnolla tartu, kun pinnat eivät mene täysin vastakkain eli väliä ei mitenkään saada "ilmatiiviiksi". Pitäisi tehdä tappiliitos jalan ulkopinnalta (no ei todellakaan! Sehän näkyisi. Ja sitten olisi yksi erilainen jalka 11 entisenlaisen joukossa!) tai tehdä kokonaan uusi jalka (no ei todellakaan! Sehän näkyisi. Ja sitten olisi yksi erilainen jalka 11 entisenlaisen joukossa!).
Mitä siis tein? Liimasin pienen irtopalasen paikoilleen jalkaan ja jätin ketaran odottamaan aikaa parempaa. Liiman kuivuessa aloitin kevyen pöytälevyjen hionnan. Ja sitten hioin vähän kovemmin. Ja sitten vielä kovemmin. Jokaista kolmea levyä jyystin puolikarkealla (en painanut karkeusastetta mieleen) hiomapaperilla edestakaisin, edestakaisin, edestakaisin. Pinnassa oleva sellakka pysyi ja pysyi, kiilteli ivallisesti kaikista pienistäkin koloista. Tummentumat pysyivät tummina, kolot koloina. Tiesin jo siinä hikoillessani, että jep, jos tästä ei muuta synny niin ainakin toooosi kipeät käsivarret, ja nyt tässä istuessani voin vilpittömästi allekirjoittaa tuon ennustuksen käyneen toteen.
Lopulta annoin periksi ja päätin, että nyt saa hiominen riittää. Yhden pienen tummentuman irrotin vielä - ja samalla päädyin hiomaan sen kohdalta viilun puhki. Voi että... tuota... otti aika paljon päähän.
Puuseppä tuli lohduttamaan (no ei kyllä auttanut) että pöytää oli vissiin hiottu aiemminkin, ei olisi muuten pitänyt käsivoimilla viilua saada puhki. Vaan eipä tiennyt, että minä olenkin vahva ja voimakas.
Sain ostoslistan: sinolia, sellakkaa (opin kysymällä senkin, että sellakka on kirvan pissaa. MAHTAVAA! Se ainakin sopii puutarhailijan puutöihin! Tarkistin kyllä asian, eikä se teknisesti ihan pissaa ole, vaan eritettä, jolla kirva suojaa munakotelonsa, mutta kirvan kökköä yhtä kaikki), hiomasieni (sellainen karhunkielen oloinen, tiedätkö, millä tiskataan, täsmensi Puuseppä. Naiselle. Heh...), ja mahonginväristä petsilakkaa (sen per... injuurin läpihiotun kohdan paikkaukseen).
Koska hionta tuli "valmiiksi" hyvissä ajoin ennen kurssin loppuaikaa, päätin ajaa listan kanssa kodintavarataloon ostoksille. Löysin kaiken tarpeellisen (paitsi Sinolia, mutta tuumasin, että sitä saattaa kyllä löytyä autotallistakin) ja vähän muutakin hyödyllistä, joten tyytyväisenä lompsin kohti kassaa. Vaan maksun hetkelläpä muistin, ettei mulla ole lompakkoa mukana. Se on kotona, laukussa. Minulla oli reppu selässä.
Eipä siinä auttanut kuin vuolaasti anteeksi pyydelleen poistua sellakan valmistajan tuote-esite kädessä kotia kohti. Ilman tarpeellista tai hyödyllistä tavaraa.
Päivän saldo: jalkaa ei saa todennäköisesti korjatuksi, pöytälevyjen kunnostus ei ole pikku homma, kädet ovat aivan helkkarin kipeät ja ne pöydät (myös kaksi edelleen käytössä olevaa) ovat kaksi viikkoa lukkojen takana koulun puutyöluokan kaapissa.
Huoks...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti