Maailmanensi-ilta!

Tässä se nyt sitten on. Ensimmäinen omin käsin alusta loppuun saakka tehty puutyö. Ei tämä joka suunnasta tarkastelua kestä, eikä kovin laajaa katsojakuntaa kaipaa, mutta minä olen ylpeä, että sain aikaan tuollaisen.

En ole ihan varma, onko tuossa sen lopullinen sijoituspaikka, mutta hyvä mahdollisuus siihen on. Voisi olla kivaa kävellä tämän ohi "keittiöpuutarhaan". Ensi kesänä tuossa toivottavasti kasvaa tuoksuherneitä tai päivänsiniä (/-punaa), köynnöskrassia tai ruusupapua.

Obeliski on käsitelty samalla valtticolorilla kuin taustalla olevat kasvikehikotkin, mutta sivelty vain kerran.

On se kyllä aika hieno :-)

Puurimaa ja buranaa

Herranjestas, että kädet ovat kipeinä! Kumpaakin kättä särkee aivan armottomasti hartiasta kyynärvarren johonkin pitkään lihakseen (kai sillä nimikin on, mutta minä en ole mitenkään päin ihmisen anatomian asiantuntija) asti. Illalla en voinut mennä nukkumaan ennen kuin olin ottanut särkylääkettä, ja tänään sama meno jatkui. Lääkegeeliä kuluu ja olo on kuin kisaan menossa olevalla bodarilla: pinta kiiltää!

Se todellakin on vain pintakiiltoa. Au, au, au. Ikinä en enää hio kolmea sarjapöydän osaa enkä mitään muutakaan mittavaa käsin, jos sen vain suinkin voin välttää. Au. Tuntuu kuin olisi hammassärkyä käsivarsissa.

Tiplettien ja linimenttien voimalla pystyin silti autoa ohjaamaan, ja niinpä kurvasin uudestaan sinne kodin tavarataloon. Tällä kertaa lompakon kanssa. Nyt kassissa on kirvan eritettä kauniissa pikkukanisterissa, on sinolia (löytyi autotarvikkeista, mutta ei autotallista) ja hiontasieniä. Sekä sitä himskatin petsilakkaa jättiläismäinen tölkki tarpeeseen nähden. Meinasin kirjoittaa, että ehkä minä tarvitsen sitä joskus toisellakin kerralla, mutta kyllä TODELLA toivon, etten tarvitse.

Ja kun oli hyvät tropit päällä (ihan legitiimisti; en syyllistynyt kolmiolääkkeissä ajamiseen enkä muuhunkaan syntiin, en edes tavanomaiseen pieneen liikavauhtiin, kun eteen sattui ihme nysvä), kävin samalla reissulla Puumestassa. Ensin näytti, etten saa sitä, mitä hirvittävästi pinnistellen ja lyhyttä matikkaa äärimmilleen venyttäen laskin tarvitsevani hillohyllyn tekemiseen, mutta niin vaan löytyi yksi ainoa 420 senttiä pitkä mäntylauta 20 x 120. Ja 28 x 28 puurimaa 160 senttiä. Tai sen verran olisin tarvinnut, mutta taisin saada kolmatta metriä, kun siellä oli sitäkin vain yksi vajaa pätkä.

Hillohyllyn ohjeessa neuvottiin ostamaan lisäksi 3,5 x 35 mm uppokantaruuveja, joten sen puolesta saatoin huokaista helpotuksesta: niitä löytyi. Mutta voi kerppolan väki! Unohdin kuitenkin ostaa liimalevyä (170 mm leveää lautaa siellä tuskin olisi edes ollut). Pitää käydä sitä vielä hankkimassa, että saan hyllyihin päätylevyt.

Tarve näille kaikille on vasta kahden viikon päässä, mutta kerrankin olin ajoissa liikkeellä.

Kasviobeliskin keskipalikka on edelleen irti muusta rungosta. Olin jo aikeissa ryhtyä ruuvaamaan, kun otin keskipalikan käteeni ja totesin sen olevan vielä hieman kostea. Käsiin jäi kätevät mustat vauhtiviivat. Ja harmin paikka: eilen oli niin hieno maalaussää ulkona, että tein työn etupihalla. Kunnes sitten viime metreillä alkoi sataa, ja sade ehti kuin ehtikin nakutella muutaman pisaranjäljen keskipalikan yhteen kylkeen ennen kuin ehdin juoksuttaa kapulan sisätiloihin. Nyt kyljessä on hassuja pisaranjälkiä... En silti taida käsitellä palikkaa enää uudelleen, olkoon jäljet muistuttamassa päivän säästä.

Ja vieläkin panttaan sitä kuvaa! Kyllä minä sen laitan tänne, lupaan sen. Kunhan obeliski on kokonaan valmis.

Se on ihan pikku homma...

Ostin joku vuosi sitten huonekalukirpputorilta ihanan kolmeosaisen sarjapöydän. Kaunista 50-60-luvun tyyliä, siro ja yksinkertainen kokonaisuus.

Ottipa sitten kerran Eka Vekara pöydät päältäajettavan lelumoponsa katsastuskonttoriksi. Värkkäsi aikansa, kunnes ylimmäinen - pienin - pöytä tuli rytinällä lattialle. Samalla rytinällä siitä katkesi yksi jalka. Meni ihan ylhäältä poikki, ja rumasti vielä (tietysti). Ei napsahtanut liitoskohdasta, vaan liitoskohdan vierestä, ikävästi vinottain.

Tähän saakka jalkapuoli pöytä on odottanut hyvää hetkeä autotallissa, mutta kun sain sen obeliskin nyt ns. valmiiksi, päätin ottaa pöydät mukaan puutyökurssille ja tehdä pikkuhommana jalan liimauksen ja mahdollisesti kaikkien pöytälevyjen hionnan / uudelleen lakkauksen. Onhan ensi viikolla taukokin, syysloman vuoksi.

HAH! Pikkuhomma oli ainoastaan se, että Puuseppä sanoi jalan liimaamisen pitävästi olevan aika mahdoton tehtävä. Voi kerppolan väki. Voisin kuulemma yrittää, mutta ei se kuitenkaan kunnolla tartu, kun pinnat eivät mene täysin vastakkain eli väliä ei mitenkään saada "ilmatiiviiksi". Pitäisi tehdä tappiliitos jalan ulkopinnalta (no ei todellakaan! Sehän näkyisi. Ja sitten olisi yksi erilainen jalka 11 entisenlaisen joukossa!) tai tehdä kokonaan uusi jalka (no ei todellakaan! Sehän näkyisi. Ja sitten olisi yksi erilainen jalka 11 entisenlaisen joukossa!).

Mitä siis tein? Liimasin pienen irtopalasen paikoilleen jalkaan ja jätin ketaran odottamaan aikaa parempaa. Liiman kuivuessa aloitin kevyen pöytälevyjen hionnan. Ja sitten hioin vähän kovemmin. Ja sitten vielä kovemmin. Jokaista kolmea levyä jyystin puolikarkealla (en painanut karkeusastetta mieleen) hiomapaperilla edestakaisin, edestakaisin, edestakaisin. Pinnassa oleva sellakka pysyi ja pysyi, kiilteli ivallisesti kaikista pienistäkin koloista. Tummentumat pysyivät tummina, kolot koloina. Tiesin jo siinä hikoillessani, että jep, jos tästä ei muuta synny niin ainakin toooosi kipeät käsivarret, ja nyt tässä istuessani voin vilpittömästi allekirjoittaa tuon ennustuksen käyneen toteen.

Lopulta annoin periksi ja päätin, että nyt saa hiominen riittää. Yhden pienen tummentuman irrotin vielä - ja samalla päädyin hiomaan sen kohdalta viilun puhki. Voi että... tuota... otti aika paljon päähän.

Puuseppä tuli lohduttamaan (no ei kyllä auttanut) että pöytää oli vissiin hiottu aiemminkin, ei olisi muuten pitänyt käsivoimilla viilua saada puhki. Vaan eipä tiennyt, että minä olenkin vahva ja voimakas.

Sain ostoslistan: sinolia, sellakkaa (opin kysymällä senkin, että sellakka on kirvan pissaa. MAHTAVAA! Se ainakin sopii puutarhailijan puutöihin! Tarkistin kyllä asian, eikä se teknisesti ihan pissaa ole, vaan eritettä, jolla kirva suojaa munakotelonsa, mutta kirvan kökköä yhtä kaikki), hiomasieni (sellainen karhunkielen oloinen, tiedätkö, millä tiskataan, täsmensi Puuseppä. Naiselle. Heh...), ja mahonginväristä petsilakkaa (sen per... injuurin läpihiotun kohdan paikkaukseen).

Koska hionta tuli "valmiiksi" hyvissä ajoin ennen kurssin loppuaikaa, päätin ajaa listan kanssa kodintavarataloon ostoksille. Löysin kaiken tarpeellisen (paitsi Sinolia, mutta tuumasin, että sitä saattaa kyllä löytyä autotallistakin) ja vähän muutakin hyödyllistä, joten tyytyväisenä lompsin kohti kassaa. Vaan maksun hetkelläpä muistin, ettei mulla ole lompakkoa mukana. Se on kotona, laukussa. Minulla oli reppu selässä.

Eipä siinä auttanut kuin vuolaasti anteeksi pyydelleen poistua sellakan valmistajan tuote-esite kädessä kotia kohti. Ilman tarpeellista tai hyödyllistä tavaraa.

Päivän saldo: jalkaa ei saa todennäköisesti korjatuksi, pöytälevyjen kunnostus ei ole pikku homma, kädet ovat aivan helkkarin kipeät ja ne pöydät (myös kaksi edelleen käytössä olevaa) ovat kaksi viikkoa lukkojen takana koulun puutyöluokan kaapissa.

Huoks...

Anteeksi, mitä tapahtui?

Toin obeliskin maanantaina kurssilta kotiin. Kyllä. En yhtään ymmärrä, mitä tapahtui, mutta se on maalausta ja keskitukikappaleen takaisin kiinnittämistä vaille valmis. Luulin todella oikeasti, että minulla menee sen kanssa jouluun saakka, ja nyt se seistä töröttää autotallissa ja odottaa, että minä saisin päätetyksi sen värin.

Rimat sujahtivat paikoilleen yllättävän helposti. Ensimmäiseen ruuvaukseen tarvitsin kylläkin Puusepältä vähän henkistä tukea. Hän neuvoi käyttämään pientä, piiitkiksi venytettyjen hiirenkorvien näköistä työkalua nimeltä kavahöylä ja höyläämään sillä pystyrimojen kulmista hieman pois, jotta ruuville olisi parempi "laskeutumisalusta". Toinen työkalu, jota sitten käytinkin, oli iso viila. Ensimmäisen riman paikoilleen asettamisen jälkeen rohkeuteni kasvoi sen verran, että ruuvata hurauttelin loputkin 15 rimaa ihan noin vain, ilman sen kummempia viilailuja. Että oli jännää! Tuli hirveä hiki, kun niin pelotti, mutta siinä se sitten vain oli, rimoineen kaikkineen.

Keskitukikappaleen päät olivat vielä viistoamatta, joten pystyrimojen ruuvit piti kerran vielä irrottaa ja napata palikka niiden välistä pois. Ja sepä se ei ollutkaan ihan yksinkertainen juttu. Siinä olivat apuna Vanhat Herrat ja Puuseppä, eikä kaikki siltikään mennyt aivan käsikirjoituksen mukaan. Yksi ruuvi jopa katkesi keskikappaleen sisään. Saimme kuitenkin hirveän ähräyksen jälkeen palikan irti. Aika luottavaisena ja muka "osaavana" kävelin vannesahalle, viistotin kulmat palikan kummastakin päästä ja hioin ne vielä siisteiksi sillä... äh, oliko se laikkahiomakone?

Ja siinä se sitten oli. Höh. On vähän pöhkö olo.

Myös siksi, että vieläkään en osaa päättää obeliskin väriä. Ihmeellistä kyllä, olen kaikesta huolimatta kallistumassa valkoiseen. Vaikka juuri sitä en siitä halunnut. Ja vaikka se tummuu, sotkeutuu ja muuttuu muutenkin epäsiistin näköiseksi. (Kaikki miehet, jotka kuuna kullan valkeana tätä lukevat, sanovat nyt: "Hmph! Naiset!!")

Tämän päivän olen sitten selannut vimmatusti kaikkia nikkarointikirjoja, joita hyllyistämme löytyy (ja niitä ei ole montaa). Mutta en löytänyt mitään sellaista, jonka osaisin ja haluaisin seuraavaksi tehdä. Onneksi älysin mennä kirjastoon - kylläkin joulukirjojen perässä, mutta sitähän kenenkään ei tarvitse tietää. Sieltä löysin Esko Kuokkasen kirjan Nikkaroi parvekkeelle, ja sitä selatessani innostuin useastakin ohjeesta.

Ja - ta-daa - löysin aivan oivallisen ohjeen hillohyllyksi! Pienellä modifioinnilla parvekkeen seinään suunniteltu, "puolapuiden" näköiseen kehikkoon perustuva, kätevännäköinen muunneltava hyllykkö muuttuu autotallimme uudeksi asukkaaksi.

On se kirjastolaitos hieno keksintö! Ja ainakin kotipaikkakuntamme kirjastossa myös asiakaspalveluasenne enemmän kuin kohdallaan. Kiitoksia ja terveisiä.

Opinkohan ikinä?

Taas oli maanantaina sellainen kurssipäivä, että olo oli kuin viisivuotiaalla. Puuseppä joutui useammin kuin kerran neuvomaan, vastaamaan kummallisiin kysymyksiini, ja toimimaan kiinnipitäjänä (obeliskin osista, ei minusta), kun tein koekasausta pääosien osalta.

Yritän kovasti edelleen asettaa tämän syksyn tavoitteeksi vain koneisiin ja laitteisiin tutustumisen sekä termistön ja työtapojen haltuunoton, mutta nälkä kyllä kasvaa syödessä. Miksei obeliski ole jo pidemmällä?Miksi se on kapeampi kuin mallinsa? Miksi minun pitää välttämättä rakentaa poikkirimat eri tavoin kuin ohjeessa? (Siksi, että tästä obeliskista nyt vain on tulossa erilainen, vaikka yritin samanlaista tehdä. Mikä meni pieleen? Ei HARMAINTA aavistusta.)

Siitä annoin itselleni pisteitä, että uskalsin palata sorvin ääreen (= vannesahalle ja pylväsporakoneelle) aika rennoin rantein. Olinhan käyttänyt molempia laitteita aiemminkin.

Vannesahalla sahasin viistokulmat kaikkien poikkirimojen päihin. Ensimmäisen riman kanssa meinasi tulla varmaan klassinen aloittelijan moka: se oli ihan viittä vaille, etten olisi viistonnut päitä eri suuntiin vinoiksi. Onneksi hoksasin katsoa, mitä olin tekemässä (uutta minulle: ennakointi!). Vähän aikaa piti puutteellisella kolmiulotteisella hahmotuskyvyllä varustetun pyöritellä rimaa ennen kuin oivalsin, miten päin sitä pitää sahata. Viisitoista muuta pätkää sujuivatkin sitten - kröh, kröh - rutiinilla. Zzzinggg, ja kulma oli viistottu.

Sain poikkirimoja työstäessäni tutustua myös uuteen härveliin: laikkahiomakoneeseen. Puuseppä neuvoi minua hiomaan rimojen sahatut päät siisteiksi niin, ettei niihin jää sahanjälkiä. En olisi itse ehkä osannut edes rimoista sitä katsoa, saati välittää, mutta arvostan kyllä valtavasti Puusepän osaamista ja näkemystä. Niinpä viimeistelin laikkahiomakoneella kaikkien kuudentoista riman molemmat päät tasaisiksi, ja pehmensin vielä reunatkin.

Sen jälkeen alkoi viheliäinen osuus: mittaaminen ja ruuvinreikien poraus. Ei muuta kuin kontilleen maahan ja pää vinoon (onneksi olen puutarhahommissa omaksunut harrikirvesniemen), lyijykynä käteen ja merkkailemaan. Reikien paikat valmiiksi ja pylväsporan ääreen.

Poran ääressä sain huomata, että jostain ihmeen syystä olin tehnyt porauskohtien merkitsemisen osaan rimoista aivan miten sattuu. Mikä meni pieleen? Ei HARMAINTA aavistusta. Ei muuta kuin mittaamaan uudestaan. Kuusitoista rimaa. En kylläkään enää mennyt kontilleni, vaan mittasin ihan vaan riman päistä saman etäisyyden kummallekin reiälle. Tässä ja nyt en voi olla satavarma, että homma meni oikein, mutta jos en niillä rei´illä saa rimoja pystytolppiin merkityille korkeuksille, laitan rimat sitten sille korkeudelle, mihin reiät antavat myöten.

Enkä muuten ehtinyt porata edes jokaiseen rimaan sitä halvatun reikää. Jos kurssille ehtii hieman myöhässä, ja loppupäästä pitää muistaa aloittaa siivous niin, että pääsemme kaikki kutakuinkin ulos ennen puoli yhdeksää, siinä ei montaa asiaa näin  h-i-d-a-s  saa tehdyksi. Ensi maanantaina minua odottaa siis vielä neljän riman rei´itys. No, tiedänpähän kurssille mennessäni ensimmäistä kertaa sen, mistä aloitan :-)

Rohkeutta, minulle jopa uhkarohkeutta, tässä hommassa vaaditaan. Voi olla, että monikaan ei pysty ymmärtämään sitä lähes kauhua, jota tunnen ajatellessani seuraavaa maanantaita. Reikien poraaminen loppuun on lastenleikkiä siihen verrattuna, että Puuseppä laittaa minut kuitenkin itse ruuvaamaan jokaisen riman paikoilleen pystytolppiin. Ja minun pitäisi ruuvata rimat niiden pystytolppien KULMIIN. Pitäisi siis saada pidetyksi rima paikoillaan ruuvatessa niin, että ruuvi nappaa kiinni siihen millimetrin leveään puunosaan, jota pystyriman kulmaksi kutsun. AARRGGHH!! Entä, jos poraan harhaan? Ja ruuvi menee vinoon? Rima menee vinoon? Pystyrima halkeaa? Tämä on aivan hirveää.

No, ei tietenkään oikeasti, globaalissa mittakaavassa. Vain minun perskohtaisessa puutyön opettelun mittakaavassani. Haluaisin silti onnistua edes suurinpiirtein jopa tässä ensimmäisessä työssäni, ja minua riepoo jo valmiiksi se tuntemani epävarmuus. Pitäisi tulla kerralla hyvä. Olen minä sen verran kunnianhimoinen :-)