Ahneuksissani ja innostuksessani aloitin syksyllä rinnakkaisohjelmana Talikolle ja taikasauvalle tämän blogin, mutta nyt alkaa tuntua, etten haluakaan ylläpitää kahta eri osoitetta. Tämä blogi sulkeutuu siis, ja kaikki puutöitä(kin) käsittelevä ajatuksenvirta esiintyy jatkossa vain yhdessä osoitteessa:
http://www.tee-et-tee.blogspot.com/
Tervetuloa sinne!
maanantai 10. tammikuuta 2011
maanantai 29. marraskuuta 2010
Puutyöt - harrastusten umami.
Olen jostain lukenut, että viides makuaistimus - umami - tekee onnelliseksi. Allekirjoitan sen täysin: soijassa sanotaan olevan umamia, eikä ole ihanampaa tapaa täyttää vatsansa kuin soijaan ja wasabiin dipatut sushipalat, japanilaisten lahja maailmalle.
Tänään olin tunnehississä: syksyn viimeinen puutyökerta oli illalla, ja alku oli kyllä niin kaukana umamiudesta kuin olla voi. Nostelin laudankappaleita työpöydälle, tuijotin kirjan ohjeita hillohyllystä ja mietin, mitä hittoa (pardon my French) minun pitäisi seuraavaksi tehdä.
Aikani päätä raavittuani päätin tehdä hyllyn kehikon valmiiksi. Joku ihmeen ajatusvirhe minulla sen suhteen oli vissiin Puumestassa tullut, kun olin kuitenkin ostanut aivan liian lyhyen pätkän rimaa pystypuita varten. Sen sijaan, että hyllystä olisi tullut ohjeen mukaisesti 1545 mm korkea, siitä tulikin nyt 1045 mm korkea, ja poikkirimoja seitsemän sijasta viisi. No, souwot, tuumasin, ja ryhdyin siitä huolimatta sirkkelöimään rimoja mittaansa. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mikä tai mitkä työpöydällä lepäävistä laudoista olin ostanut rimoja varten, mutta päätin lopulta tehdä rimat vain jostakin laudasta, samaa puutahan ne kaikki ovat, ja jos jotakin jää puuttumaan, mäntyä saa takuulla lisää. Kyllä silti oli melkoisen tyhmä olo...
Oli ihan hyödyllistä joutua pyörittelemään sirkkelillä lautoja sekä halki että poikki; opin vihdoinkin edes auttavasti irrottelemaan laitteen vasteita. Senhän opin jo ensimmäisellä kerralla, että koskaan ei saa sahata kahdella vasteella yhtä aikaa, vaan toinen pitää aina "neutraloida" työn ajaksi. Ettei lauta tartu väärin kiinni ylimääräiseen vasteeseen ja kimmahda sirkkelistä huitsinnevadaan tai jumitu kiinni terään, jolloin on tulipalovaara.
Niin lapsellinen olen, että tuli ihan voittajafiilis sirkkelin kanssa. Olen kiivennyt sähkötyökalujen Mount Everestille! Umamia peliin!!
Puutöissä minut vieläkin yllättää se, miten asiat tapahtuvat sitten, kun ne alkavat tapahtua. Hetki sitten sirkkelöin lautoja, ja nyt minulla on jo hyllyn kehikko ruuvattuna valmiiksi. Siinä ei kauan nokka tuhissut. Poikkirimoihin Puuseppä neuvoi poraamaan ruuvinreiät valmiiksi, jotta rimat eivät ruuvatessa halkeaisi. Sitten vaan mittaamaan paikat, ja kiinnittämään poikkirimoja. Hyvin meni! Mitä nyt ensin sijoitin poikkirimat vääriin kohtiin ajatuskatkoksen seurauksena, ja jouduin irrottelemaan ruuveja... Onneksi ruuvausjäljet jäivät poikkirimojen alle piiloon, kun kiinnitin ne takaisin pystyrimoihin, tällä kertaa oikeisiin paikkoihin.
Harmittaa, että en tajunnut tehdä valmiiksi osia useampaan kuin kahteen hyllyyn. Jos minulla olisi ollut hyllylevyt, päätyjä ja tukipuita valmiina, joulutauon aikana olisin kasaillut hyllyjä aina innostuksen iskiessä. Nyt minulla on kokoamista vaille valmiina vain kaksi hyllytasoa, toinen täysleveä ja toinen puolikkaan kokoinen. No, hauskaa on saada edes ne valmiiksi ja paikoilleen! Keväällä sitten lisää.
Onneksi kevään jakso tuli tänään puheeksi: sinne pitääkin ilmoittautua erikseen. Hiisi, jos kävisi niin, etten saisi paikkaa!! Olisin tosi pettynyt, minulla on ollut kurssilla ihan älyttömän mukavaa.
Siksi vein kuin veinkin rouville ja herroille mukanani glögiä ja pipareita. Kaikki tuntuivat ilahtuvan, joten ehkä se oli sitten hyvä ratkaisu.
Seuraavaksi täytynee nikkaroida välikädet: oli himppasen hankalaa yrittää saada autoon poislähtiessä "eväskori", työkalukassi, porasalkku, hyllyn osat ja epämääräinen määrä epämääräisen kokoista puutavaraa. Tottahan homma piti tehdä mahdollisimman vaikeasti ja yrittää kantaa mahdollisimman paljon kerralla, ulkona kun vinkui 16 asteen pakkanen. En onnistunut kolhimaan omaa tai kurssikavereiden autoja, rimat ja laudat mahtuivat auton "suksiluukusta" takapenkkien puolelle eivätkä yltäneet vaihdekeppiin saakka, ja hyllykehikkokin lupsahti takakonttiin vallan sopivasti. Hyvässä järjestyksessä kaarsin pois koulun pihalta ja lähetin kosmokselle toiveen päästä jatkamaan mukavassa porukassa taas keväällä.
Tänään olin tunnehississä: syksyn viimeinen puutyökerta oli illalla, ja alku oli kyllä niin kaukana umamiudesta kuin olla voi. Nostelin laudankappaleita työpöydälle, tuijotin kirjan ohjeita hillohyllystä ja mietin, mitä hittoa (pardon my French) minun pitäisi seuraavaksi tehdä.
Aikani päätä raavittuani päätin tehdä hyllyn kehikon valmiiksi. Joku ihmeen ajatusvirhe minulla sen suhteen oli vissiin Puumestassa tullut, kun olin kuitenkin ostanut aivan liian lyhyen pätkän rimaa pystypuita varten. Sen sijaan, että hyllystä olisi tullut ohjeen mukaisesti 1545 mm korkea, siitä tulikin nyt 1045 mm korkea, ja poikkirimoja seitsemän sijasta viisi. No, souwot, tuumasin, ja ryhdyin siitä huolimatta sirkkelöimään rimoja mittaansa. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mikä tai mitkä työpöydällä lepäävistä laudoista olin ostanut rimoja varten, mutta päätin lopulta tehdä rimat vain jostakin laudasta, samaa puutahan ne kaikki ovat, ja jos jotakin jää puuttumaan, mäntyä saa takuulla lisää. Kyllä silti oli melkoisen tyhmä olo...
Oli ihan hyödyllistä joutua pyörittelemään sirkkelillä lautoja sekä halki että poikki; opin vihdoinkin edes auttavasti irrottelemaan laitteen vasteita. Senhän opin jo ensimmäisellä kerralla, että koskaan ei saa sahata kahdella vasteella yhtä aikaa, vaan toinen pitää aina "neutraloida" työn ajaksi. Ettei lauta tartu väärin kiinni ylimääräiseen vasteeseen ja kimmahda sirkkelistä huitsinnevadaan tai jumitu kiinni terään, jolloin on tulipalovaara.
Niin lapsellinen olen, että tuli ihan voittajafiilis sirkkelin kanssa. Olen kiivennyt sähkötyökalujen Mount Everestille! Umamia peliin!!
Puutöissä minut vieläkin yllättää se, miten asiat tapahtuvat sitten, kun ne alkavat tapahtua. Hetki sitten sirkkelöin lautoja, ja nyt minulla on jo hyllyn kehikko ruuvattuna valmiiksi. Siinä ei kauan nokka tuhissut. Poikkirimoihin Puuseppä neuvoi poraamaan ruuvinreiät valmiiksi, jotta rimat eivät ruuvatessa halkeaisi. Sitten vaan mittaamaan paikat, ja kiinnittämään poikkirimoja. Hyvin meni! Mitä nyt ensin sijoitin poikkirimat vääriin kohtiin ajatuskatkoksen seurauksena, ja jouduin irrottelemaan ruuveja... Onneksi ruuvausjäljet jäivät poikkirimojen alle piiloon, kun kiinnitin ne takaisin pystyrimoihin, tällä kertaa oikeisiin paikkoihin.
Harmittaa, että en tajunnut tehdä valmiiksi osia useampaan kuin kahteen hyllyyn. Jos minulla olisi ollut hyllylevyt, päätyjä ja tukipuita valmiina, joulutauon aikana olisin kasaillut hyllyjä aina innostuksen iskiessä. Nyt minulla on kokoamista vaille valmiina vain kaksi hyllytasoa, toinen täysleveä ja toinen puolikkaan kokoinen. No, hauskaa on saada edes ne valmiiksi ja paikoilleen! Keväällä sitten lisää.
Onneksi kevään jakso tuli tänään puheeksi: sinne pitääkin ilmoittautua erikseen. Hiisi, jos kävisi niin, etten saisi paikkaa!! Olisin tosi pettynyt, minulla on ollut kurssilla ihan älyttömän mukavaa.
Siksi vein kuin veinkin rouville ja herroille mukanani glögiä ja pipareita. Kaikki tuntuivat ilahtuvan, joten ehkä se oli sitten hyvä ratkaisu.
Seuraavaksi täytynee nikkaroida välikädet: oli himppasen hankalaa yrittää saada autoon poislähtiessä "eväskori", työkalukassi, porasalkku, hyllyn osat ja epämääräinen määrä epämääräisen kokoista puutavaraa. Tottahan homma piti tehdä mahdollisimman vaikeasti ja yrittää kantaa mahdollisimman paljon kerralla, ulkona kun vinkui 16 asteen pakkanen. En onnistunut kolhimaan omaa tai kurssikavereiden autoja, rimat ja laudat mahtuivat auton "suksiluukusta" takapenkkien puolelle eivätkä yltäneet vaihdekeppiin saakka, ja hyllykehikkokin lupsahti takakonttiin vallan sopivasti. Hyvässä järjestyksessä kaarsin pois koulun pihalta ja lähetin kosmokselle toiveen päästä jatkamaan mukavassa porukassa taas keväällä.
perjantai 26. marraskuuta 2010
Hitauden pitkä oppimäärä
Sarjapöytä jämähti autotalliin. En ole tehnyt pöydille mitään. Poissa silmistä, poissa mielestä, kai. Tässä on aina olevinaan jotain muuta... Enkä yksinkertaisesti ole edes muistanut niiden olevan siellä. NYT minua kyllä haluttaisi mennä työstämään niitä! En vain pääse, sillä Eka Vekara on kuumeessa ja nukkuu parantavaa unta olohuoneen sohvalla...
Ehkä yritän ensi viikolla saada ne pöydänkannet kertaalleen vielä lakatuksi, jotta saamme olohuoneeseen taas edes jonkinlaisen laskutilan (miksikähän meillä ei ole käytännössä lainkaan pöytiä tässä huushollissa??). Viikonloppu kun kuitenkin menee kaikessa muussa tohinassa. Olisipa maailmankaikkeudessa oma aika-avaruutensa näille innostuksen hetkille: voisi hypätä vaatekomeron takaseinän läpi tekemään puutöitä (tai puutarhatöitä), ja takaisin tultuaan olisi ollut poissa arkitodellisuudesta kahden sekunnin ajan.
Ihme juttua pukkaa... olenkohan itsekin kuumeessa :-)
Eka Vekara kävi taas kanssani maanantaina kurssipaikalla, kun kävin ilmoittautumassa "poissaolevaksi". Nyt hän haaveilee meille mittavaa sähkötyökalukokoelmaa autotalliin. Nyt jo, vaikka hänen pitää kasvaa vielä kymmenisen vuotta, ennen kuin uskaltaisin antaa hänen edes käyttää niitä. Mistä lie keksinyt edes koko asian?? Ehkä vempeleet vain näyttävät pienen miehen mielestä hienoilta.
No, sama haave on kyllä äidilläkin; olisi edes sirkkeli ja höylä ja vannesaha. Sitten kylläkin pitäisi olla autotallissa länsisiipi tai takapihalla vanha navetta (katsoin eilen vahingossa tallentamani Tanskalaisen maajussin jakson, jossa heppu näyttäisi tekevän itselleen verstasta juuri navettaan tai muuhun pihallaan olevaan pytinkiin). Ei ole näitä pientaloja tehty isohkoihin käsityöharrastuksiin, tai hyötyviljelyyn (tokihan ihmisellä pitäisi olla myös kasvihuone, mille tällä minitontilla ei myöskään liene koskaan tilaa).
Hm. Täällä haaveilen puutyöverstaasta, toisessa blogissa kodin remontoinnista uuteen uskoon. Minulla taitaa TODELLA olla liikaa aikaa miettiä asioita.
Hej, Min Eden, och välkommen med!
Ehkä yritän ensi viikolla saada ne pöydänkannet kertaalleen vielä lakatuksi, jotta saamme olohuoneeseen taas edes jonkinlaisen laskutilan (miksikähän meillä ei ole käytännössä lainkaan pöytiä tässä huushollissa??). Viikonloppu kun kuitenkin menee kaikessa muussa tohinassa. Olisipa maailmankaikkeudessa oma aika-avaruutensa näille innostuksen hetkille: voisi hypätä vaatekomeron takaseinän läpi tekemään puutöitä (tai puutarhatöitä), ja takaisin tultuaan olisi ollut poissa arkitodellisuudesta kahden sekunnin ajan.
Ihme juttua pukkaa... olenkohan itsekin kuumeessa :-)
Eka Vekara kävi taas kanssani maanantaina kurssipaikalla, kun kävin ilmoittautumassa "poissaolevaksi". Nyt hän haaveilee meille mittavaa sähkötyökalukokoelmaa autotalliin. Nyt jo, vaikka hänen pitää kasvaa vielä kymmenisen vuotta, ennen kuin uskaltaisin antaa hänen edes käyttää niitä. Mistä lie keksinyt edes koko asian?? Ehkä vempeleet vain näyttävät pienen miehen mielestä hienoilta.
No, sama haave on kyllä äidilläkin; olisi edes sirkkeli ja höylä ja vannesaha. Sitten kylläkin pitäisi olla autotallissa länsisiipi tai takapihalla vanha navetta (katsoin eilen vahingossa tallentamani Tanskalaisen maajussin jakson, jossa heppu näyttäisi tekevän itselleen verstasta juuri navettaan tai muuhun pihallaan olevaan pytinkiin). Ei ole näitä pientaloja tehty isohkoihin käsityöharrastuksiin, tai hyötyviljelyyn (tokihan ihmisellä pitäisi olla myös kasvihuone, mille tällä minitontilla ei myöskään liene koskaan tilaa).
Hm. Täällä haaveilen puutyöverstaasta, toisessa blogissa kodin remontoinnista uuteen uskoon. Minulla taitaa TODELLA olla liikaa aikaa miettiä asioita.
Hej, Min Eden, och välkommen med!
maanantai 22. marraskuuta 2010
Toiseksi viimeinen kerta
Enkä päässyt töihin. Herra Mies on reissussa, enkä oikein voinut yrittää järjestää Eka Vekaralle hoitajaakaan, isi kun on eka kertaa pitkään poissa. Sinänsä harmittaa, mutta on se aika suloista, että EV vetää hirsiä meidän sängyssä... ei sieltä ihan "sahauksen ääniä" kuulu, mutta jotain tuhinaa kuitenkin.
Sarjapöytä on edelleen loppuun lakkaamatta. Ehkä lykkään väistämätöntä: olisi se ankaraa huomata, että pakko on puunata jalatkin :-)
Ensi maanantaina saan huiskia ihan tosissani, jos aion saada hyllynpalat siihen kuosiin, että voisin työstää niitä itsekseni joulutauon ajan. Tammikuuhun on niin pitkä aika!
Viimeiseksi kerraksi ajattelin viedä mukana glögiä ja pipareita. Saa nähdä, mitä Leidikollegat, Vanhat Herrat ja Puuseppä siitä tuumaavat. Toivottavasti ilahtuvat, eivätkä hämmenny.
Sarjapöytä on edelleen loppuun lakkaamatta. Ehkä lykkään väistämätöntä: olisi se ankaraa huomata, että pakko on puunata jalatkin :-)
Ensi maanantaina saan huiskia ihan tosissani, jos aion saada hyllynpalat siihen kuosiin, että voisin työstää niitä itsekseni joulutauon ajan. Tammikuuhun on niin pitkä aika!
Viimeiseksi kerraksi ajattelin viedä mukana glögiä ja pipareita. Saa nähdä, mitä Leidikollegat, Vanhat Herrat ja Puuseppä siitä tuumaavat. Toivottavasti ilahtuvat, eivätkä hämmenny.
maanantai 15. marraskuuta 2010
Ei tästä ammattia tule.
Mutta onhan tämä ihan älyttömän hauska harrastus!
Tänään pöydät saivat toisen sellakkakerroksen pintaansa. Sillä 0000-villalla ensin hioin ensimmäisen kerroksen (pois, ajattelin minä siinä puuhatessani...), ja sitten pensselöin uuden kirvaneritekiillon jokaiseen pöytälevyyn. Ja taas koin "ooh" -elämyksen. Siis niiden pöytälevyjen osalta. Nyt alkaa tulla eteen se jokaisen yhden huoneen remontoijan painajainen: voi, kun muu ympäristö näyttää nuhruiselta... Ne jalat. Ja kaikki muu, mitä on pöytälevyjen alla. Pelkään pahoin, että tässä joutuu vielä työstämään niitäkin ;-) Muuten asia ei haittaisi, mutta kun siinä pienimmässä pöydässä on se rikkinäinen jalka.
Laitoin sen nimittäin tänään kiinni. Jännitti ihan hirveästi, mutta niin minä vain levittelin "haavan" pöydänpuoleiseen osaan sitä polyuretaaniliimaa, ja puristin ruuvipuristimella jalan ja pöydän toisiaan vasten niin tiukasti kuin suinkin uskalsin. Osasin myös laittaa pöydän ja puristimen väliin puupalaset, jotta puristimen metallilevyistä ei jäisi jälkiä itse pöytään.
Jalka jäi kuin jäikin paikoilleen. En tiedä, kuinka pysyvästi ja kuinka pitkäksi aikaa, mutta siinä se on kiinni nyt. Sisäpuolelta sauma on jopa siisti, tuskin havaittava, mutta tottakai ulkopinnalle jäi näkyviin sekä liimaa että pieni aukko. Ei auta kuin ostaa jotakin hiiskatin puukittiä ja yrittää tukkia railo sillä. Ja sen jälkeen jalka on tietysti hiottava ja lakattava uudelleen, mistä seuraa pöydän muidenkin jalkojen hionta ja lakkaus. Sen jälkeen pitää tehdä sama operaatio kahdelle muullekin pöydälle. Kierre onkin sitten valmis.
En minä sinänsä asiaa harmittele, kivahan se on saada pöydät hienoon kuntoon, mutta voisi niitä jo kohta käyttääkin!
Sellakan ja liiman kuivuessa siirryin taas varsinaisen puutyön pariin. Aloitin hillohyllyn päätylevyjen teolla, eli pääsin sirkkelöimään. Sirkkelin sielunelämä ei minulle ihan vielä ole kristallinkirkas, joten pyysin apua siltä Vanhalta Herralta, joka muutenkin on ollut tosi ystävällinen ja opastanut aloittelijaa. Yhteistuumin saimme säädöt kohdalleen, ja zzzinngg, zzzinngg, zzzinngg: minulla oli neljä hyllynpäätyyn soveltuvaa liimalevynpätkää.
Sitten alkoi vaarallinen osuus: levynpätkistä piti a) vapaalla kädellä piirtäen löytää hyllynpäädyn kaareva muoto, b) vannesahalla muotoilla suorakaiteesta kaarevareunainen. Ei ollutkaan ihan yksinkertainen homma! Vannesahaa ei voinut ihan tuosta vain viedä levyn läpi viivaa pitkin, sillä sahanterällä ei kaikitellen ollutkaan tilaa kääntyä. Onneksi Vanha Herra oli paikalla ja - taas - opasti. Pitää leikata levyä pois vähitellen, ja tehdä tilaa sahanterälle.
Siinä se nuoruus hupeni, kun nyrhin pikkuhiljaa kaaren muotoa esille. Vaan onnistui se lopulta. Ei niistä aivan millilleen samankokoisia tullut, mutta ensikertalaiselta taas ihan hyvä suoritus, sanon minä. Ja Puuseppäkin antoi hyvät arviot, kun kysyin, ovatko palaset ok. Siinä vaiheessa olin ehtinyt jo hioa sahauspinnatkin nauhahiomakoneella näteiksi (piti äkkiä hioa huonon sahauksen jättämät kolot pois ennen kuin Puuseppä näkee...), joten kyllä ne ainakin kohtalaisen suurpiirteisen tarkastelun kestivät kunnialla.
Aika kurssilla menee ihan hirveän nopeasti! Kaikkeen tuohon meni salamannopeasti yli kaksi tuntia, ja taas oli pakko lähteä kotiin. Otin nyt jo pöydät mukaan (kiinnitin Heidän kuninkaalliset korkeutensa turvavöihin etupenkille, ettei Pienimmän kuninkaallisen jalka olisi vahingossakaan irronnut matkalla), koska ajattelin osaavani jo työstää ne loppuun ilman ohjausta.
Olen siis niinku niin pro, niin pro :-) Ainakin tällä kirvaneriteosastolla. Ilmeisesti sitä sen verran kymmenen vuoden puutarhaharrastelijana pätevöityy.
Tänään pöydät saivat toisen sellakkakerroksen pintaansa. Sillä 0000-villalla ensin hioin ensimmäisen kerroksen (pois, ajattelin minä siinä puuhatessani...), ja sitten pensselöin uuden kirvaneritekiillon jokaiseen pöytälevyyn. Ja taas koin "ooh" -elämyksen. Siis niiden pöytälevyjen osalta. Nyt alkaa tulla eteen se jokaisen yhden huoneen remontoijan painajainen: voi, kun muu ympäristö näyttää nuhruiselta... Ne jalat. Ja kaikki muu, mitä on pöytälevyjen alla. Pelkään pahoin, että tässä joutuu vielä työstämään niitäkin ;-) Muuten asia ei haittaisi, mutta kun siinä pienimmässä pöydässä on se rikkinäinen jalka.
Laitoin sen nimittäin tänään kiinni. Jännitti ihan hirveästi, mutta niin minä vain levittelin "haavan" pöydänpuoleiseen osaan sitä polyuretaaniliimaa, ja puristin ruuvipuristimella jalan ja pöydän toisiaan vasten niin tiukasti kuin suinkin uskalsin. Osasin myös laittaa pöydän ja puristimen väliin puupalaset, jotta puristimen metallilevyistä ei jäisi jälkiä itse pöytään.
Jalka jäi kuin jäikin paikoilleen. En tiedä, kuinka pysyvästi ja kuinka pitkäksi aikaa, mutta siinä se on kiinni nyt. Sisäpuolelta sauma on jopa siisti, tuskin havaittava, mutta tottakai ulkopinnalle jäi näkyviin sekä liimaa että pieni aukko. Ei auta kuin ostaa jotakin hiiskatin puukittiä ja yrittää tukkia railo sillä. Ja sen jälkeen jalka on tietysti hiottava ja lakattava uudelleen, mistä seuraa pöydän muidenkin jalkojen hionta ja lakkaus. Sen jälkeen pitää tehdä sama operaatio kahdelle muullekin pöydälle. Kierre onkin sitten valmis.
En minä sinänsä asiaa harmittele, kivahan se on saada pöydät hienoon kuntoon, mutta voisi niitä jo kohta käyttääkin!
Sellakan ja liiman kuivuessa siirryin taas varsinaisen puutyön pariin. Aloitin hillohyllyn päätylevyjen teolla, eli pääsin sirkkelöimään. Sirkkelin sielunelämä ei minulle ihan vielä ole kristallinkirkas, joten pyysin apua siltä Vanhalta Herralta, joka muutenkin on ollut tosi ystävällinen ja opastanut aloittelijaa. Yhteistuumin saimme säädöt kohdalleen, ja zzzinngg, zzzinngg, zzzinngg: minulla oli neljä hyllynpäätyyn soveltuvaa liimalevynpätkää.
Sitten alkoi vaarallinen osuus: levynpätkistä piti a) vapaalla kädellä piirtäen löytää hyllynpäädyn kaareva muoto, b) vannesahalla muotoilla suorakaiteesta kaarevareunainen. Ei ollutkaan ihan yksinkertainen homma! Vannesahaa ei voinut ihan tuosta vain viedä levyn läpi viivaa pitkin, sillä sahanterällä ei kaikitellen ollutkaan tilaa kääntyä. Onneksi Vanha Herra oli paikalla ja - taas - opasti. Pitää leikata levyä pois vähitellen, ja tehdä tilaa sahanterälle.
Siinä se nuoruus hupeni, kun nyrhin pikkuhiljaa kaaren muotoa esille. Vaan onnistui se lopulta. Ei niistä aivan millilleen samankokoisia tullut, mutta ensikertalaiselta taas ihan hyvä suoritus, sanon minä. Ja Puuseppäkin antoi hyvät arviot, kun kysyin, ovatko palaset ok. Siinä vaiheessa olin ehtinyt jo hioa sahauspinnatkin nauhahiomakoneella näteiksi (piti äkkiä hioa huonon sahauksen jättämät kolot pois ennen kuin Puuseppä näkee...), joten kyllä ne ainakin kohtalaisen suurpiirteisen tarkastelun kestivät kunnialla.
Aika kurssilla menee ihan hirveän nopeasti! Kaikkeen tuohon meni salamannopeasti yli kaksi tuntia, ja taas oli pakko lähteä kotiin. Otin nyt jo pöydät mukaan (kiinnitin Heidän kuninkaalliset korkeutensa turvavöihin etupenkille, ettei Pienimmän kuninkaallisen jalka olisi vahingossakaan irronnut matkalla), koska ajattelin osaavani jo työstää ne loppuun ilman ohjausta.
Olen siis niinku niin pro, niin pro :-) Ainakin tällä kirvaneriteosastolla. Ilmeisesti sitä sen verran kymmenen vuoden puutarhaharrastelijana pätevöityy.
maanantai 8. marraskuuta 2010
Oi, kuinka se kiiltää!
Pääsin kuin pääsinkin syysloman ja poskiontelontulehduksen jälkeen tänään takaisin puutöiden pariin. En ottanut hillohyllytarvikkeita mukaan, vaan kiireen keskellä päätin keskittyä tällä kertaa vain pöytien kunnostuksen jatkamiseen.
Kyllä siinäkin sai aikansa kulumaan. Ensin etsimme Puusepän kanssa sopivaa pensseliä (enhän minä siveltimiä ollut tajunnut ostaa, vaan ainoastaan tuotteita, joita pitää levittää siveltimellä...) petsilakan levittämistä varten, ja sen jälkeen etsimme sinolia ja paperia, jolla pikaisesti pyyhimme täysin väärän väriseksi osoittautuneen mahonkipetsin (no hyvänen aika, pöydät ovat tiikin väriset! En alunperinkään ymmärtänyt, miksi Puuseppä neuvoi ostamaan mahongin sävyistä tuotetta, mutta eipä aloittelija lähde asettamaan asiantuntijan ohjetta kyseenalaiseksi) pois suurimman pöydän pinnasta.
Meinasi mennä sormi suuhun ja tulla lähtö saman tien kotiin tekemisen puutteessa, mutta onneksi Puuseppä löysi luokan kaapista tiikin väristä petsijauhetta. Sitä sitten "miehissä" (Puuseppä ja minä) sekoiteltiin asianmukaiseen kuosiin ja lopulta pääsin kuin pääsinkin töpöttelemään pikkupensselillä oikeaa väriä läpihiottuihin kohtiin. Ei siitä nyt aivan täydellisen hienoa tullut, mutta ainakin sävy oli nyt oikea.
Petsin kuivuessa otin pöytien kunnostuksen sarjassa Euroopanennätysloikan ja rohkenin aloittaa sellakan levityksen toisten pöytien pintaan. Voi että tuli jo yhdellä levityskerralla ihanan näköistä! Pöytien pinnat kiiltävät, niiden kaunis pintakuviointi tulee upeasti esille ja tiikin sävy hohtaa kuin niilon nenä.
Sellakkaa piti levittää kolmesta neljään kerrosta, ja jokaisen kerroksen piti antaa kuivua kahdesta kolmeen tuntia. Pöydät nostettiin siis saman tien takaisin varastohuoneen hyllylle odottamaan aikaa parempaa, enhän voinut tehdä niille tällä kertaa enempää. Hyvin olisi jäänyt aikaa hillohyllynkin aloittamiseen, mutta tällä kertaa nyt näin.
Lähdin koululta etuajassa, ja Puusepän antaman ostoslistan kanssa päätin ajaa saman tien kodintavarataloon ostamaan teräsvillaa sellakan hiomiseen sekä kaksikomponenttiliimaa pienimmän pöydän jalan kiinnittämistä varten. Kaksikomponenttiliimaa?? Ilmeisesti tuote, joka sekoitetaan juuri käyttöhetkellään kahdesta eri tuotteesta, varsinaisesta liimasta sekä kovettajasta. Sen pitäisi Puusepän mukaan jalan liimaukseen käytettäessä täyttää jalan ja pöydän väliin jäävät mahdolliset kolot ja tehdä kiinnityspinnasta pitävämpi kuin tavallinen puuliima.
Kodintavaratalossa sain suosituksen ostaa komponenttiliiman sijasta uutta liimaa, jossa on polyuretaania. Voi hyvänen aika... Olen ihan pihalla näiden mömmöjen kanssa! No, uretaanin toimintatavan tosin tiedän, se täyttää vaahtomaisena kaikki mahdolliset kolot ja reiät ja kovettuu varsin hyvin ja tukevasti. Ehkä tämä liima ajaisi sitten saman asian kuin komponenttiliima; ainakin myyjälle "moni oli käynyt erikseen kehumassa tuotetta". Puun liimaamiseen tuote kuitenkin soveltui, joten sitä sitten ostoskoriin.
Saman myyjän kanssa pähkimme myös ostoslistan kohtaa "teräsvilla". Mikähän karheusaste olisi kyseessä? Äiks, emmätiedä! Sellakkapurkin kyljestä siristelimme (kyllä tuoteselosteet tehdään sitten järkyttävän pienellä präntillä nykyään! Mitenkähän normaalinäköinen saa niistä selvää? Minä en vähän "out of date" -laseillani pärjännyt alkuunkaan.) yhdessä tarvittavaa tuotetta, ja ohjeen mukaan olisin voinut valita 000:n tai 0000:n välillä. Päädyin neljään nollaan, erityisesti siksi, että kolmen nollan villaa ei ollut.
Ostokset pääsivät reppuun liuottimien, lakkojen ja muiden hyvät bileet aikaansaavien tuotteiden joukkoon, ja taas haikailin "naisten työkalupakin" perään. Niin hifisti en vielä kehtaa olla, että ostaisin jonkun sadan euron metallipakin, mutta reppu alkaa kyllä kieltämättä olla aika täynnä. Jottai tarttis tehdä.
Elli, heilautatko taikasauvaa? Muuta keinoa järkevän kuljetus- ja kantoyksikön löytämiseen minulla ei taida enää olla ;-)
Kyllä siinäkin sai aikansa kulumaan. Ensin etsimme Puusepän kanssa sopivaa pensseliä (enhän minä siveltimiä ollut tajunnut ostaa, vaan ainoastaan tuotteita, joita pitää levittää siveltimellä...) petsilakan levittämistä varten, ja sen jälkeen etsimme sinolia ja paperia, jolla pikaisesti pyyhimme täysin väärän väriseksi osoittautuneen mahonkipetsin (no hyvänen aika, pöydät ovat tiikin väriset! En alunperinkään ymmärtänyt, miksi Puuseppä neuvoi ostamaan mahongin sävyistä tuotetta, mutta eipä aloittelija lähde asettamaan asiantuntijan ohjetta kyseenalaiseksi) pois suurimman pöydän pinnasta.
Meinasi mennä sormi suuhun ja tulla lähtö saman tien kotiin tekemisen puutteessa, mutta onneksi Puuseppä löysi luokan kaapista tiikin väristä petsijauhetta. Sitä sitten "miehissä" (Puuseppä ja minä) sekoiteltiin asianmukaiseen kuosiin ja lopulta pääsin kuin pääsinkin töpöttelemään pikkupensselillä oikeaa väriä läpihiottuihin kohtiin. Ei siitä nyt aivan täydellisen hienoa tullut, mutta ainakin sävy oli nyt oikea.
Petsin kuivuessa otin pöytien kunnostuksen sarjassa Euroopanennätysloikan ja rohkenin aloittaa sellakan levityksen toisten pöytien pintaan. Voi että tuli jo yhdellä levityskerralla ihanan näköistä! Pöytien pinnat kiiltävät, niiden kaunis pintakuviointi tulee upeasti esille ja tiikin sävy hohtaa kuin niilon nenä.
Sellakkaa piti levittää kolmesta neljään kerrosta, ja jokaisen kerroksen piti antaa kuivua kahdesta kolmeen tuntia. Pöydät nostettiin siis saman tien takaisin varastohuoneen hyllylle odottamaan aikaa parempaa, enhän voinut tehdä niille tällä kertaa enempää. Hyvin olisi jäänyt aikaa hillohyllynkin aloittamiseen, mutta tällä kertaa nyt näin.
Lähdin koululta etuajassa, ja Puusepän antaman ostoslistan kanssa päätin ajaa saman tien kodintavarataloon ostamaan teräsvillaa sellakan hiomiseen sekä kaksikomponenttiliimaa pienimmän pöydän jalan kiinnittämistä varten. Kaksikomponenttiliimaa?? Ilmeisesti tuote, joka sekoitetaan juuri käyttöhetkellään kahdesta eri tuotteesta, varsinaisesta liimasta sekä kovettajasta. Sen pitäisi Puusepän mukaan jalan liimaukseen käytettäessä täyttää jalan ja pöydän väliin jäävät mahdolliset kolot ja tehdä kiinnityspinnasta pitävämpi kuin tavallinen puuliima.
Kodintavaratalossa sain suosituksen ostaa komponenttiliiman sijasta uutta liimaa, jossa on polyuretaania. Voi hyvänen aika... Olen ihan pihalla näiden mömmöjen kanssa! No, uretaanin toimintatavan tosin tiedän, se täyttää vaahtomaisena kaikki mahdolliset kolot ja reiät ja kovettuu varsin hyvin ja tukevasti. Ehkä tämä liima ajaisi sitten saman asian kuin komponenttiliima; ainakin myyjälle "moni oli käynyt erikseen kehumassa tuotetta". Puun liimaamiseen tuote kuitenkin soveltui, joten sitä sitten ostoskoriin.
Saman myyjän kanssa pähkimme myös ostoslistan kohtaa "teräsvilla". Mikähän karheusaste olisi kyseessä? Äiks, emmätiedä! Sellakkapurkin kyljestä siristelimme (kyllä tuoteselosteet tehdään sitten järkyttävän pienellä präntillä nykyään! Mitenkähän normaalinäköinen saa niistä selvää? Minä en vähän "out of date" -laseillani pärjännyt alkuunkaan.) yhdessä tarvittavaa tuotetta, ja ohjeen mukaan olisin voinut valita 000:n tai 0000:n välillä. Päädyin neljään nollaan, erityisesti siksi, että kolmen nollan villaa ei ollut.
Ostokset pääsivät reppuun liuottimien, lakkojen ja muiden hyvät bileet aikaansaavien tuotteiden joukkoon, ja taas haikailin "naisten työkalupakin" perään. Niin hifisti en vielä kehtaa olla, että ostaisin jonkun sadan euron metallipakin, mutta reppu alkaa kyllä kieltämättä olla aika täynnä. Jottai tarttis tehdä.
Elli, heilautatko taikasauvaa? Muuta keinoa järkevän kuljetus- ja kantoyksikön löytämiseen minulla ei taida enää olla ;-)
maanantai 1. marraskuuta 2010
Liimapuuta, puuliimaa ja raamattu, vol.2.
Pakollisen tauon aikana löysin kutakuinkin kaiken tarvittavan sarjapöydän viimeistelyyn. Nyt jännittää mennä illalla kurssille: pelkään, että lopputuloksesta tulee surkeampi kuin mikä lähtötilanne oli. En ole ikinä aiemmin käyttänyt sellakkaa, petsiä tai sinolia, ja jos epäonnistun pöytien pintakäsittelyssä, minua harmittaa enemmän kuin osaan sanoa. Pöydät ovat olleet niin ihana löytö ja palvelleet meitä erinomaisesti; olisi synti ja häpeä, jos nyt turaisin ne pilalle.
Kolmannen pöydän jalan kiinnittäminen takaisin paikoilleen on mietityttänyt minua kovasti. Entä, jos sitä ei saa ollenkaan takaisin? Entä, jos ainoa ratkaisu on tehdä se puutappiliitos? Jos saan jalan liimatuksi paikoilleen ja tuon sen takaisin kotiin, mitä, jos unohdamme jalan heikon kunnon ja joku kerta katamme pöydälle vaikka... ööh... jouluglögimukit, jalka pettää ja punainen glögi leviää vaalealle sohvalle kuin jokisen eväät? Tätä epävarmuuden tuskaa!! Periksi en kuitenkaan anna vaan aion yrrittää kiinnittämistä kaikin keksimini keinoin.
Seuraavaankin työhön olen jo ostanut materiaalit. Se kirjastosta löytämäni Nikkaroi parvekkeelle sai minut täysin lumoutumaan jo aiemmin mainitsemastani hyllyideasta, ja nyt on auton perässä taas uudet laudat, liimapuuta, puuliimaa... ja se kirja. Jotkut asiat vain on pakko saada omaksi. Tämä kirja oli sellainen. Ja tietysti se oli kustantajan ilmoituksen mukaan loppuunmyyty.
Löysin sen silti! Luojan kiitos googlesta ja verkkohuutokaupoista. Maksoin kirjasta kyllä enemmän kuin olisin halunnut, mutta nyt olen onnellinen teoksen omistaja. Sain vielä ihastuttavasti uutuuttaan natisevan teoksen, mikä oli ehdottomasti ekstrabonusta. Olisi ollut vaikeampaa ostaa kirja, johon joku muu olisi vaikka jo tehnyt omat muistiinpanonsa ja merkintänsä. Nyt saan piirrellä omat kuvioni marginaaleihin ja muistella myöhemmin, miten tuota ja tuotakin tehdessä ahdisti :-)
Kolmannen pöydän jalan kiinnittäminen takaisin paikoilleen on mietityttänyt minua kovasti. Entä, jos sitä ei saa ollenkaan takaisin? Entä, jos ainoa ratkaisu on tehdä se puutappiliitos? Jos saan jalan liimatuksi paikoilleen ja tuon sen takaisin kotiin, mitä, jos unohdamme jalan heikon kunnon ja joku kerta katamme pöydälle vaikka... ööh... jouluglögimukit, jalka pettää ja punainen glögi leviää vaalealle sohvalle kuin jokisen eväät? Tätä epävarmuuden tuskaa!! Periksi en kuitenkaan anna vaan aion yrrittää kiinnittämistä kaikin keksimini keinoin.
Seuraavaankin työhön olen jo ostanut materiaalit. Se kirjastosta löytämäni Nikkaroi parvekkeelle sai minut täysin lumoutumaan jo aiemmin mainitsemastani hyllyideasta, ja nyt on auton perässä taas uudet laudat, liimapuuta, puuliimaa... ja se kirja. Jotkut asiat vain on pakko saada omaksi. Tämä kirja oli sellainen. Ja tietysti se oli kustantajan ilmoituksen mukaan loppuunmyyty.
Löysin sen silti! Luojan kiitos googlesta ja verkkohuutokaupoista. Maksoin kirjasta kyllä enemmän kuin olisin halunnut, mutta nyt olen onnellinen teoksen omistaja. Sain vielä ihastuttavasti uutuuttaan natisevan teoksen, mikä oli ehdottomasti ekstrabonusta. Olisi ollut vaikeampaa ostaa kirja, johon joku muu olisi vaikka jo tehnyt omat muistiinpanonsa ja merkintänsä. Nyt saan piirrellä omat kuvioni marginaaleihin ja muistella myöhemmin, miten tuota ja tuotakin tehdessä ahdisti :-)
Jos Puutöitä pihalle on hyvä ja inspiroiva kirja, Nikkaroi parvekkeelle on ehdottomasti raamattuni numero 2. Tässä on jopa vielä enemmän tekemään innostavia esineitä kuin PP:ssa.
Ja sivulta 24 lähtee seuraava askare. Ei hyllylle ole vielä lopullista paikkaakaan autotallissa, mutta eipä tuo haitanne. Saan minä sen johonkin...
Idea oli niin älyttömän kätevä, että pakkohan tuo on tehdä.
Idea oli niin älyttömän kätevä, että pakkohan tuo on tehdä.Lautatavara on ostettu, ruuveja oli omasta takaa ja tänään hain vielä puuttuneen liimapuulevyn. Jokohan osaisin ryhtyä työhön ilman Puusepän apua?
Toivottavasti ylipäätään PÄÄSEN tänään kurssille. Minulla taitaa olla angiina.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)